1, 2 vai 3, kas siinä pulma?
Syksyinen ydinvoimakeskustelu tuntuu kulminoituvan siihen, tarvitaanko 1, 2 vai 3 uutta ydinvoimayksikköä. Joidenkin näkemyksen mukaan ei toki tarvita yhtään.
Jokaisen argumentoijan lähtökohtana tuntuu olevan Suomen tuleva sähkön kulutus. Tämä on minusta varsin kapea näkökulma ydinvoimaan ja energiapoliittiseen keskusteluun ylipäätään.
Miksi valtioneuvoston tai eduskunnan pitäisi päättää tuotettavan ydinsähkön määrästä? Eikö olisi huomattavasti tärkeämpää keskustella ja päättää siitä, onko ydinvoima osa Suomen energiatulevaisuutta vai ei. Tuotantoyksiköiden lukumäärä jäisi niiden pohdittavaksi, jotka vastaavat investoinneista ja niiden rahoituksesta.
Poliittista keskustelua tuli käydä siitä, mitkä ovat näköpiirissä olevat energiaan liittyvät haasteet ja miten Suomi osaltaan niitä ratkoo.
Tarjoan tässä kolme näkökulmaa päätöksentekijöille.
Haaste numero yksi on ilmastonmuutoksen torjuminen. EU:n sähköstä melkein 60 % tuotetaan fossiilisilla polttoaineilla, 30 % ydinvoimalla ja reilut 10 % uusiutuvilla. Tuo 60 % on tehtävä päästöttömäksi tai siitä on luovuttava. Ydinvoiman ja uusiutuvien osuutta on kasvatettava, muuten tavoite on mahdoton. Suomi voi edetä lähes päästöttömään sähköntuotantoon. Ilman ydinvoimaa se ei onnistu.
Toinen haaste on Suomen ja EU:n kilpailukyky. Kehittyvät maat ovat mullistamassa maailmantalouden ja olemme jäämässä jalkoihin. Energia on keskeinen osa kilpailukykyä. Meille suomalaisille se on tärkeämpi kuin yhdellekään muulle EU-maalle, koska tarvitsemme paljon energiaa. On järkevää tuottaa sähköä siten, että kustannukset pysyvät kohtuullisina.
Energiayritykset olisivat tarjoamassa Suomeen 4-6 miljardin investointeja. Siis jokainen ydinvoimala olisi tuon kokoinen investointi. Pitäisikö Suomen torjua nuo investoinnit vai ottaa ne vastaan? Jos kyse olisi minkä tahansa muun teollisuudenalan investoinneista, poliitikot kumartaisivat maahan asti ja kansa hurraisi kirkuen.
Kolmas haasteemme on energiaturvallisuus. Olemme EU:n nurkassa pitkien etäisyyksien päässä. Suomi on yksi eniten sähkön tuonnista riippuvaisin maa. Venäjä-riippuvuutemme on suuri sekä sähkössä että polttoaineissa. Vanhat voimalamme poistuvat pian tuotannosta. Uudet ydinvoimalat ratkoisivat tämän ongelman pitkälle tulevaisuuteen.
Näistä näkökulmista pitäisi arvioida, onko ydinvoima osa Suomen tulevaisuutta. Jos on, kelvollisille hankkeille annetaan myönteinen periaatepäätös. Jos ei, niin sitten on keskittävä vaihtoehtoinen tapa ratkoa nämä haasteet.
Olisi varsin erikoista, että tarjolla olevista kolmesta laitoksesta jokin olisi yhteiskunnan kokonaisedun mukainen mutta jokin toinen ei olisi. Jos niin päätettäisiin, perustelut jouduttaisiin hakemaan jostain aivan toisarvoisista seikoista.
Jukka Leskelä
johtaja, energia- ja ilmastopolitiikka, sähkön tuotanto ja investoinnit, ympäristöpolitiikka
Energiateollisuus ry
Kommentoin Kataisen Savon Sanomien kirjoitusta tänne http://planeetta.wordpress.com/
Sama kommennti passaa tähänkin:
Eivät kaikki vihreät ole ydinvoimaan vastaan, vaan jakavat aika pitkälle Kataisen näkemyksen ydinvoimasta. Ydinvoima on ok jos se toteutetaan ympäristö- ja turvallisuuskysymyket huomioiden ja ilman veronmaksajien kukkarolla käyntiä. Uraanikaivokset on vähän vaikeampi asia.
Kolme voimalaa tuntuu tosin paljolta, mutta kun ottaa huomioon todennäköisen autoliikenteen sähköistymisen, voi rakentamiseenkin löytyä pääomia. Toisaalta jos yhden voimalan rakentaminen johtaa sähkön halpenemiseen huonontaa se seuraavana vuorossa olevan kannattavuutta. Tarjonta laskee hintaa.
Uusituvissa on myös mahdollisuuksia ja ne on myös otettava vakavasti.
Kiitos ensimmäisestä kommentista! Syksyn mittaan on ilmestymässä useampia energiaselontekoja, joissa arvioidaan muun muassa sähköautojen vaikutusta. Talouslamasta huolimatta selontekijöillä on vielä oletettua vaativampi haaste pitää pää kylmänä arvioiden suhteen. Jännä nähdä, kehtaako kukaan arvioida tiettyä terawattituntimäärää vai ollaanko nyt kenties maltillisempia ja puhutaan ikkunoista.
Autoliikenteen sähköistyminen ei tuo paljoa sähköntarvetta, vuonna 2020 joitai satoja gigawattitunteja ja 2030 korkeintaan muutaman terawattitunnin. Kyllä se niin on, että on vaikea löytää faktoja tai faktapohjaisia skenaarioita joilla Suomen sähkönkulutus olisi kasvussa, kun energiavaltaisen teollisuuden kapasiteettia poistuu pysyvästi koko ajan enemmän, ja muilla aloitta täytyy jo EU.n vaatimuksesta säästää. Ruotsista on tulevaisuudessa tarjolla halvalla paljon tuontisähköä, sillä yhteistuotantoon siirtyminen ja tuulivoima ja ydinvoiman tehokorotukset luovat pysyvää ylikapasiteettia.
Ydinkysymyksistä.
Varmaan tulee kommentoitua yhtä ja toista täällä ja voisin kriittisen, en välttämättä täysin negatiivisen, puheenvuoronkin kirjoittaa, jos kutsu käy.
Tässä vaiheessa kuitenkin haluaisin kommentoida ydinkysymystä: “Kannatan ydinvoimaa, koska haluan kotimaista energiaa.”
Vanhempien laitosten korkea kotimaisuusaste on tiedossa. Ymmärtääkseni täällä keskustellaan kuitenkin siitä kannataako ydinvoimaa rakentaa lisää. Tämä on muutenkin hyvä itse kunkin tiedostaa. Ydinvoimaa voi kannattaa ja silti katsoa ettei Suomen kannata panostaa lisäydinvoimaan.
Ymmärtääkseni vuonna 2000-2001 uuden ydinvoimalan investoinnin kotimaisuusasteeksi arvioitiin noin 50%, mikäli kaikki varsinainen rakennustyö tulisi kotimaasta. Päälaitteethan ovat tuontitavaraa. Eli tuontilaitteet ovat puolet investoinnista ja rakennustyö toinen puolet.
Tällä hetkellä, uutisien perusteella, aliurakoista noin 40% on mennyt kotimaisille rakennusliikkeille ja työvoimasta noin 30% on suomalaista.
Näin nopealla matematiikalla laskien ollaan investoinnin osalta jo alle 25% kotimaisuusasteessa. Inevstointi muodostaa noin 60% kokonaiskustannuksista. Kotimaisuutta siis alle 15% kokonaiskustannuksista.
Käyttökustannuksista (noin 40% kokonaiskustannuksista) on tuontipolttoaineen osuus reilu kolmannes eli 15% kokonaiskustannuksista. Vaikka vuosihuollot tehtäisiin täysin kotimaisin voimin, mikä on epätodennäköistä, niin silti kotimaisuutta saadaan vain 25% lisää.
Näillä laskelmilla olisi OL3:n sähkön “kotimaisuusaste” enintään 40%.
Onko teillä esittää parempi laskelma uuden ydinvoiman kotimaisuuden tueksi vai riittääkö 40%, jotta ydinvoima voidaan katsoa kotimaiseksi?
Totta, vuosituhannen vaihteessa rakentamisvaihe arvioitiin liian kotimaavetoiseksi. Todellisuudessa maailma oli ja on muuttunut rakennusurakoidenkin osalta siitä, mitä se oli 1970-luvulla.
Valmistava teollisuus on toiminut jo niin pitkään globaaleilla markkinoilla, että jälkikäteen voisi melkein sanoa että olisihan tuon voinut jo silloin arvata. Ydinvoimalaitos ei ole millekään yritykselle helppo urakka, varsinkaan vuosikymmenten taon jälkeen. Vaaditaan erikoisosaamista ja erilaisia luokituksia, jotka edellyttävät myös mittavia vastuuvakuutuksia ja takuita. Osallistuminen edes tarjouskilpailuun saattaa osoittautua taloudellisesti ja byrokraattisesti liian vaikeaksi ja kalliiksi kokonaisuudeksi. Kotimaisten yritysten osallistumista yritetään muuten tehostaa FinNuclear-hankkeella (http://www.finnuclear.fi).
Energiantuottajien näkökulma keskittyy kuitenkin riittävän kapasiteetin hallintaan. Kun sähkömarkkinat yhdistyvät, kapasiteetti voi sijaita periaatteessa missä tahansa, jos siirtoyhteydet ovat kunnossa. Meillä on nytkin esim. tuulivoimayhtiöitä, joiden laitos sijaitsee toisella puolen Suomea. Tässäkin suhteessa rajat häilyvät. Mutta nyt menee jossitteluksi.
Jonkinlaisena taserajana voisi mielestäni pitää sitä, että Suomen rajojen sisällä ptää varautua huippukulutustilanteisiin ja tämän hetkinen vajaus 2000 MW on mielestäni liikaa.
Ensi vuosikymmenellä poistuu ET:n arvioiden mukaan useita tuhansia megawatteja vanhaa voimalaitoskapasiteettia, joka täytyy korvata. Suomessa sijaitseva kapasiteetti on mielestäni kotimaista kapasiteettia siitäkin huolimatta, että rakennusvaiheesta joku on mennyt joskus lupailemaan liikoja.
(jouduin korjaamaan tekstiä, kun taserajan sijasta kirjoitin aserajasta…hmm. Näppislipsahdus se nyt kuitenkin oli.)
Kiitos valaisevasta vastauksesta. Ymmärrän tuon kapasiteettinäkökulman hyvin, mutta kysymys on ymmärtävätkö kaikki.
Kun puhutte kotimaisesta ydinvoimasta, niin arvioisin että lähes kaikki lukijat ymmärtävät että silloin puhutaan sähköstä, jolla on huomattavan korkea kotimaisuusaste. Jos kuitenkin kapasiteettinäkökulma on perusteena, niin voi kysyä onko viestintä onnistunutta.
Ydinvoiman perusteleminen kapasiteettinäkökulmallakaan ei ole ongelmatonta. Tässä ei kuitenkaan ole kyse tuotantomuodosta vaan yksikkökoosta. Kun 1600 MW:n yksikkö lisätään Suomen kokoiseen järjestelmään, on sen kapasiteettiarvo (ELCC, effective load carrying capacity) varsin heikko, eritoten ensimmäisinä vuosina kun epäkäytettävyys on korkea.
Jos tässä vielä huomioi sen miten OL3 sitoo rajasiirtokapasiteettia (yhteispohjoismainen hetkellinen häiriöreservi) ja lisäystarpeen nopeassa häiriöreservissä, ei ELCC:ssä olla kovinkaan monessa sadassa megawatissa.
“vajaus 2000 MW on mielestäni liikaa”
Jospa se olisikin mielipidekysymys – Latvian valtion olemassaolo on vaakalaudalla sähkön – ei niinkään hinnan – vaan saatavuuden takia.
Estlinkin suunta – nyt 351 MW tännepäin – tulee muuttumaan vienniksi. Jos olisi vietävää. Saksa, Tanska, Italia, Espanja tuelvat lähivuosikymmeninä (satoina?) ostamaan jokaisen irtoavan töpselisähköwatin Suomestakin.
Kysyntää voidaan tehokkaasti ylläpitää masinoimalla GP & Co nostamaan mekkala noiden maiden hiilisaastan kulkeutumisesta Inarin- ja Kolttasaamen luontaiselinkeinoa tuhoamaan.
Hiihtoturistit haluaa lasketella puhtaalla lumella, ei missään tuhkasohjossa jossa kiviä ei erota värin perusteella. Kuten kotialpeilla.
Pitää vain ottaa ja kiittää. Jos rikkaat amerikanlesket pitää suomalaista ydinvoimaa parhaana sijoituskohteena sekä itsensä, lumen sekä vihreän metsän kannalta niin suotakoon heille siitä pikku provika.
Annetaan hannuhanhien rakennella myllyjään kyllä me voidaan tarvittaessa vähän avustaa kuivana ja tyynenä talvena kunhan hinnasta sovitaan.