Pitääkö loppusijoituspaikka merkitä?
Tanskalaisen Michael Madsenin ONKALOsta ja ydinjätteen loppusijoituksesta kertova draamadokumentti “Into Eternity” herätti toukokuun alussa järjestetyllä Suomen kiertueellaan filosofista keskustelua loppusijoituspaikkaan liittyvän tiedon säilyttämisestä ja paikan merkitsemisestä. Pitäisikö tieto paikasta säilyttää tuleville sukupolville tuhansien vuosien päähän vai olisiko paikka kenties parempi unohtaa, koska kaikkinainen merkitseminen vain lisää ihmisen mielenkiintoa ja tunkeutumisen riskiä? Niin tai näin, nykyiset säädökset edellyttävät, että Säteilyturvakeskuksen tulee järjestää loppusijoituslaitosta ja loppusijoitettuja jätteitä koskevien tietojen säilytys pysyvällä tavalla.
Kun ajatellaan ihmisen kulttuurihistoriaa taaksepäin, niin satojen tai jopa muutaman tuhannen vuoden aikajänteellä tiedon säilyttäminen tuntuu mahdolliselta. Jos tieto paikasta ja loppusijoitetusta jätteestä aikaa myötä kuitenkin katoaa, olisiko sillä merkitystä maan päällä elävien kannalta?
Henkilökohtaisesti minun on vaikea kuvitella, että yli 400 metrin syvyyteen sijoitettuihin loppusijoituskapseleihin voisi törmätä sattumalta. Vielä vaikeampaa on kuvitella tilannetta, jossa yli 20 tonnia painavaa kapseli saataisiin sattuman kaupalla irrotettua tunnelin pohjaan poratusta 8 metriä syvästä reiästä, jossa kapselia ympäröi tiiviis bentoniittisavi. Mahdotonta se ei ole, mutta silloin tunkeutujalle täytyisi olla käytössään tieto- taito, tekniikka ja tarvittavat resurssit. Näiden reunaehtojen vallitessa on vaikea kuvitella, että tunkeutujalla ei olisi tietoa siitä, mitä kallion syvyyksiin on sijoitettu.
Jos näin kuitenkin kävisi ja loppusijotustiloihin tunkeuduttaisiin, esim. muutaman tuhannen vuoden kuluttua, niin mitkä olisivat seuraukset?
Loppusijoitustiloihin tunkeutuminen ei sinällään johtaisi terveysriskeihin, koska “ylimääräistä” säteilyä ei tunneleissa ole edes loppusijoitushetkellä. Tunnelin pohjiin porattuihin reikiin sijoitettujen kapselien päällä on kaksi metriä bentoniittia, joka vaimentaa säteilyn. Mikäli kapseli nostettaisiin reiästä 1000 vuoden kuluttua, kapselin “halaamisesta” saisi 0,4 mSv:n annoksen tunnissa. Säteilytyöntekijän sallittu vuosiannosraja, 20 mSv, ylittyisi loppusijoituskapselin läheisyydessä 50 tunnissa. Säteilylle turvalliselle määrälle ei ole kynnysarvoa, mutta välitöntä terveysriskiä ei kapselin säteilystä aiheutuisi. Paljaasta polttoainenipusta saatava säteilyannos olisi tietenkin suurempi, virtauskanavan pinnassa annosnopeus on tuon mainitun tuhannen vuoden jälkeen lähes 8 mSv tunnissa. Se vastaa suomalaisen keskimäärin kahden vuoden aikana eri lähteistä saamaa säteilyannosta.
Läpitunkeva säteily ei ole varsinaisesti syy polttoaineen loppusijoittamiselle syvälle kallioon. Säteily vaimenee varsin nopeasti, joten terveysriskit liittyvät lähinnä siihen, että polttoaineesta vapautuisi radionuklideja ihmisen elinympäristöön pitkien ajanjaksojen kuluessa. Kun turvallisuuden lähtökohtana on se, että loppusijoituksesta aiheutuvat säteilyvaikutukset eivät saa olla suurempia kuin luonnon radioaktiivista aineista aiheutuvat vaikutukset, vain kallioperä voi taata riittävän ennustettavat ja vakaat olosuhteet polttoaineen teknisille vapautumisesteille pitkillä aikaväleillä.
Ydinjätteen loppusijoituskeskustelussa tulisi voimallisesti tuoda esille kolme seikkaa:
1) Oklo (http://en.wikipedia.org/wiki/Oklo). Luonnon ydinreaktorin fissiojäte ei ole kapseloinnin puutteesta huolimatta (luonto) siirtynyt metrejä pidempää matkaa yli miljardin vuoden aikana.
2) Suomen kallioperän luonnonuraanipitoisuus. Vertailu ydinjätteen ja ympäröivän kallioperän luonnollisen aktiivisuuden suhteen osoittaa ydinjätteen merkityksen vähäisyyden. Kts. esimerkiksi HS 29.6.2010 mielipidesivu “Ydinjätteen säteilyvyys on suhteellista”.
3) Ydinjäte on a) kiinteää ja b) sitä on hyvin vähän – verrattuna kaasumaisiin ja hiukkasjätteisiin, mitä polttovoimalat tuottavat.
Kuvitellaanpa sellainen tilanne että huomenna jostain päin maailmaa löydettäisiin aikaisemmin tuntemattoman sivilisaation rakentama hautapaikka, joka olisi suljettu huolellisesti ja merkitty selvästi vaarallisuutta viestivin opastein.
Onko kuviteltavissa että paikka tosiaan jätettäisiin tutkimatta sen takia että luolan suulla varoitettaisiin kuolemanvaarasta, vai voittaisiko tieteellinen uteliaisuus varovaisuuden?
Vai olisiko kuitenkin parempi että paikasta ei ehdoin tahdoin tehtäisi mielenkiintoa herättävää tutkimuskohdetta tulevaisuuden arkeologeile?
“Onko kuviteltavissa että paikka tosiaan jätettäisiin tutkimatta sen takia että luolan suulla varoitettaisiin kuolemanvaarasta, vai voittaisiko tieteellinen uteliaisuus varovaisuuden?”
Eikös ongelmana ole, että meidän pitää olettaa tulevaisuuden ihmisten olevan yllä olevan lisäksi myös tietämättömiä säteilystä ja sen terveysvaikutuksista. Samalla kuitenkin tarpeeksi edistynyt, että saa kaivauduttua sinne 500 metrin syvyyteen ja kuljetettua kapselit ylös.
Ihmiskunta tarvitsee nopeasti paljon uutta ydinenergiaa, meitä pahiten uhkaavan vaaran hiilipitoisten aineiden polttamisesta aiheutuvan ilmaston muutoksen hidastamiseksi.
Kaikki hiilen polttaminen aiheuttaa hiilidioksiidin lisääntymistä ilmakehässä. Nykymenolla laman aikana kaksinkertaistuu ilman hiilidioksiidi 50 vuodessa, ja noususuhdanteen aikana 30 vuodessa.
Suomessa pahinta on turpeen poltto joka levittää ilmakehään hengitettäväksemme enemmän radioaktiivisuutta kuin mitä saman energian tuottava ydinvoimala loppusijoittaa vaarattomasti kallioon.
Seuraavaksi pahimpia polttoaineita ovat puu, erikoisesti kostea puu pienissä tulisijoissa poltettuna.
Ilmakehän kannalta edullisimpia hiilipitoisia polttoaineita ovat maakaasu, bensiini, öljyt, sitten hyvälaatuinen kivihiili.
Kaukolämpö on edullista, varsinkin jos siihen käytetään ilmakehää saastuuttamatonta ydinvoimalan jäähdytysvettä
Suomessa Suomen lakien mukaan tuotettu vesijäähdytteinen ydinvoima on turvallista. Samanlaista tekniikkaa käyttäviä rektorien yhteinen käyttöaika ylittää jo 10.000 vuotta, ilman ympäristölle vaarallisia merkittäviä sätelyvuotoja.
Ydinaseplutoniumin valmistukseen tehdyt grafiittihidasteiset reaktorit kuten Tsernobyl ja sen tyyppinen Sosnovyj Bor Suomenlahden etelärannalla toimivat aivan eri periaatteella, eivätkä täytä suomalaisia turvallisuusvaatimuksia.