Kesä on taas takanapäin. Usean mielestä se oli kesäksi varsin kehno ja erilainen, mutta minä olen joiltain osin hieman eri mieltä. Nimittäin, minun kesääni on viime vuosina kuulunut samoja asioita, satoi tai paistoi. Yksi tällainen asia on ollut käynti kaivosmuseossa omien ja siskon lasten kanssa.
Kakaralauma koostuu neljästä, peräkkäisinä vuosina syntyneistä lapsista, joista nuorimmainenkin aloitti tänä syksynä koulu-uransa. Tällaisen sakin kanssa olen siis museossa käynyt, kerran kesässä, nyt neljännen kerran. Alueella on tapahtunut muutoksia, muun muassa paikalle on rakennettu hieno, kaivosaluetta muistuttava leikkikenttä, mutta silti äänin 4 vs 1, alue kierretään siinä järjestyksessä kun se kierrettiin ensimmäisellä kerralla.
Kierros varsinaisesti alkaa jäätelön syönnillä ennen kaivoskäytävään menoa, ja siinä pöydässä istuessa jo nostatetaan tunnelmaa. Itse kaivoksissa ja ONKALOssa työskennelleenä tuppaan unohtamaan kuinka jännittävää tunneliin meneminen toisille on, se kun on itselle työpaikka, siinä missä joku muukin paikka. Tänä vuonna kierroksella tapasin sekä nykyisen työkaverin että entisen työtutun, joista jälkimmäinen oli vieraitansa museolla kierrättämässä. Ylpeyttä äänessään hän esitteli näyttelyn antia vierailleen, asioita, paikkoja ja kuvia paikoista, jotka olivat osa hänen työuraansa. Mietin siinä itsekseni, että mahdankohan itse olla yhtä innoissani työstäni kun kerron siitä muille? Tai ymmärränkö vieraan innostuksen, kun menemme maanalaiseen näyttelytilaan? Koko ydinvoima-ala ei ole viime aikoina nauttinut kovin suurta suosiota yleisessä keskustelussa, sekin on osaltaan varmasti vähentänyt innokkuutta töistä kertomisesta.
Jatkoimme omaa kulkuamme, ja päädyimme takaisin sinisen taivaan alle. Oma seurueeni oli käynyt (jälleen kerran) kaivosnäyttelyn läpi, etsinyt pienoismallista kaikki koneet, tarkastanut sen mineraalivitriinin takapuolenkin kielloista huolimatta, ja alkanut kinuamaan jäätelöä. Yllytin heidät menemään leikkikentälle, ja sinne kirmattiin ja kohta oli hippaleikit käynnissä koko leikkikentän lasten kesken. Istuin katselemaan kun paikallinen historia oli valjastettu nykyajan lasten leikkien perustaksi, ja kuvittelin Olkiluodon Vierailukeskukselle leikkikentän, jonka rakenteet muistuttaisivat reaktoreita, kytkinkenttää ja muita Olkiluodon rakennelmia. ONKALOn toteutus voisi olla haastavaa, mutta kyllä se jotenkin varmasti onnistuisi. Ainakin leikkikenttä olisi persoonallinen!
Toivottavasti aikanaan, kun Olkiluodon saarellakin alkaa olla historiaa kerrottavanaan, näyttelytiloihinkin tulee siitä osansa. Sinne kuvittelen sitten joskus itseni jokakesäiselle reissulle, ylpeänä kertomassa tarinoita kuvien takaa, ehkä tuttavilleni, ehkä jopa lapsenlapsilleni. Toisaalta, sen ylpeänä asioista kertomisen voisin aloittaa jo nyt.
