Arkipäivän elämäntaitoa
Käydessäni lukiota 1970-luvun lopulla äidinkielenopettajani oli tiukka, mutta huumorintajuinen, vaativa ja samalla innostava sekä kaikin puolin mainio Airi. Lukuisista Airin opastamista ainekirjoituksista on elävästi jäänyt mieleeni aihe “arkipäivän elämäntaitoa”, johon en tuolloin kuitenkaan tarttunut, koska elämäntaidon ymmärtäminen − tarvitsemisesta puhumattakaan − olisi edellyttänyt parin vuosikymmenen työuraa ja pitkää pankkilainaa. Sen sijaan luokkatoverilleni Mikolle, joka kantoi maailman tuskaa mielessään ja usein myös sitä julki toi, aihe tuli kuin tilauksesta.
Muistan, kuinka Airilla oli tapana lukea ja lopuksi myös analysoida parhaat aineet koko luokan kuullen. Ja niinhän siinä sitten kävi, että Airi Mikon tekstiin ihastuneena luki meille tarinan, joka pyörii ajatuksissani elämän hallinnan yksinkertaisena ohjeena edelleenkin.
Tuohon aikaan media vyörytti globaaliuhkina ydinsodan ja asevarustelun, ja televisio visualisoi kolmannen maailman ongelman nälkiintyneissä Afrikan lapsissa.
Tänä päivänä painitaan uusien ongelmien kanssa. Ilmastomuutos on uhka, joka sulattaa napajäätiköt, hautaa valtameren saaret ja aavikoittaa maat. Globaaleja toimenpiteitä mietitään ja torjuntaa tehostetaan.
Yhteistä ihmisen ajalle on se, että epävarmuudessa eletään. Ehkä erona aikaisempaan on kuitenkin vastuun − erityisesti ympäristövastuun − korostuminen kaikissa ihmisen toiminnoissa.
Eurooppalaisen ihmisen vastuuntunto näkyy paitsi ilmastomuutoksen torjunnassa, myös puhuttaessa radioaktiivisesta jätteestä.
Valtaosa eurooppalaisista on nimittäin sitä mieltä, että kunkin maan on huolehdittava omista ydinjätteistään eikä jätteiden siirtoa toisen maan huoleksi ja huolehdittavaksi hyväksytä.
Yhtä mieltä me eurooppalaiset olemme myös siinä, että vastuuta ydinjätteestä ei pidä jättää tuleville sukupolville. Pelkästään parempia aikoja odottamalla mitään ei tapahdu. Tuleville sukupolville tulee toki jättää mahdollisuus arvioida tekemiämme ratkaisuja ja niiden järkevyyttä tulevan tietämyksen valossa.
Kun käytetyn ydinpolttoaineen huollossa etsitään ihmisen ja luonnon kannalta kestävää ratkaisua, tavoitteena on tietysti riskien minimointi ja toteutuksen ehdoton turvallisuus. Pelkkä välivarastointiin tyytyminen ei ole riittävää riskien minimointia pitkällä aikavälillä.
Toisaalta on myös niin, että epävarmuuden täydelliseen poistamiseen ei riitä mikään tekniikka eikä mikään ratkaisu. Ja silloin tullaan siihen, mistä luokkatoverini Mikko jo kauan sitten kirjoitti ja mitä opettajani Airi peräänkuulutti: tavallisen ihmisen onnellista elämää epävarmuuden, uhkien ja ikävien uutisten maailmassa − arkipäivän elämäntaitoa.
Maanläheinen kirjoitus, monessakin mielessä.
Luen bestseller kirjaa “Maailma ilman meitä”. Pieni kaupallinen intro ohessa:
“Maailma ilman meitä on ajatusleikki siitä, mitä maailmalle tapahtuisi, jos ihmiskunta häviäisi. Mitä tapahtuisi seuraavana päivänä, mitä viiden päivän, kuukauden, vuoden, sadan, tuhannen tai miljoonan vuoden kuluttua? Alan Weismanin mukaan jo lyhyessä ajassa asvalttitiet rakoilisivat, talot murentuisivat ja luonto alkaisi vallata tilaa. Linnut pesisivät raunioissa ja ketut partioisivat kaduilla. Sähköntuotanto loppuisi, merenpinnan alapuolella olevat metrot tulvisivat, ydinreaktorit sulaisivat, ja lopulta, tuhansien vuosien kuluttua alkaisi jääkausi, joka peittäisi valurautapatamme, hajonneet ydinkärkemme sekä barbin poikaystävineen.”
Kirja siis temmeltää ainakin ekan sadan sivun ajan mielenkiintoisesti maan pintakerroksissa metrotunneleiden syvyydelle asti. Melko uskottavan tuntuisesti kuvataan, miten isot kaupungit häviävät näkyvistä vuosikymmenien ja -satojen aikana. Luonto ottaa omansa. Valtava voima, jota ihminen yrittää vastustaa, ja samaan aikaan ylläpitää oman näköistä toimintaansa vastatoimilla, siivouksella, puunaamisella ja rikkaruohojen kitkemisellä.
En tiedä vielä uppoutuuko kirja missään vaiheessa satojen metrien syvyyteen maan sisään. Ehkä ei, koska tilanne siellä on käsittääkseni staattisempi, muutoksia ei olisi, aikajänteet moninkertaistuisivat, aika ikäänkuin pysähtyisi. Luonto on kaiketi jo ottanut omansa tuolla alhaalla ajat sitten.
“Maailma ilman meitä” tuli luettua vajaa pari vuotta sitten ja päällimmäiseksi kirjasta jäi mieleen se, miten nopeasti luonto häivyttää ja murentaa ihmisen luoman infrastuktuurin. Kirjan luoma visio on sikäli lohdullinen, että ihmisen aiheuttamista ympäristömuutoksista huolimatta luonnolla on ihmeellinen palautumiskyky.