Suuri osa posivalaisista tekee lähinnä toimistotöitä ja heidän keskuudessaan kampanjan julkaisu aiheutti ensialkuun hymyilyä ja keskustelua paperiviiltojen vaarallisuudesta. Varsinainen havainnointi sujui kuitenkin niin konttoreissa kuin työmaallakin asiallisesti ja hyviä havaintoja tehtiin kiitettävästi. Toukokuu on varattu havaintojen tiimoilta tehtävien parannusten suunnitteluun ja toteutukseen.

Menettely läheltä piti -tilanteiden ilmoittamisesta on ollut käytössä Posivalla jo vuosia. Ilmoituksia on tehty lähinnä jo sattuneista vaaratilanteista. Käyttöön onkin nyt otettu neutraalimpi termi turvallisuushavainto, jonka toivotaan madaltavan ilmoituskynnystä ja asioihin puuttumista jo ennen vaaratilanteiden syntymistä. Henkilökuntaa kannustetaan tekemään turvallisuushavaintoja esim. työolosuhteista ja työtavoista, joista voi aiheutua tapaturmavaaraa tai joiden muuttamisella voi olla turvallisuutta edistävä vaikutus.

Posivan tämän vuoden turvallisuustavoitteena on mm. lisätä ennaltaehkäisevää turvallisuustyötä. Järjestetty kampanja on yksi ketju lenkissä matkallamme kohti vuositavoitetta ja varsinaista päämäärää, nollaa tapaturmaa. Vahdittaakseen kipuamista kohti päämäärää Posiva on ottanut käyttöön myös “porkkanoita”. Turvallisuushavaintoja tehneiden kesken arvotaan neljännesvuosittain turvatuotepalkintoja ja erinomaiset turvallisuushavainnot voidaan lisäksi palkita erikseen.  Porkkanat toivottavasti osaltaan kannustavat meitä tekemään turvallisia valintoja arkipäivässämme, niin työssä kuin vapaa-ajallakin.

Turvallisuuskulttuurin kehittäminen on pitkäjänteistä työtä, johon Posivan johto on sitoutunut. Meidän kaikkien Posivalle töitä tekevien asia on vastata johdon huutoon ja asettaa turvallisuus sille kuuluvaan asemaan, aina ensimmäiseksi. Posivan sertifioitu työturvallisuusjärjestelmä ja työsuojelun toimintasuunnitelma antavat hyvän pohjan kehittämistyölle. Kunnia ja vastuu kuitenkin sinne minne se kuuluu, meille jokaiselle.

Lähtökohtaisesti meillä perusvoimaihmisillä on taipumus ajatella mitä kaikkea tuolla sähkömäärällä, 400 miljardia kilowattituntia, olemme voineet saada tai tehdä. Kerroimme jopa tiedotteessamme että samalla sähkömäärällä pesisi pyykit koneella noin 333 miljardia kertaa, tai pyörittäisi Suomea reilut neljä vuotta nykyisillä kulutuslukemilla. Vastaavasti vuoden 1990 Suomea sillä olisi pyörittänyt jo noin 6,5 vuotta, onhan OL1-laitosyksikkö tuottanut sähköä jo vuodesta 1978, ja kaupalliseen käyttöön se virallisesti otettiin lokakuussa 1979.

Varmasti sähköllä on tehty paljon muutakin kuin pesty pyykkiä, mutta kuinka usein ajattelemme mitä sillä ei ole tehty. Olkiluodossa tuotetulla sähköllä ei ole saatu aikaan 320 miljoonaa hiilidioksiditonnia päästöjä ilmakehään, mikä olisi tehty, jos tämä sama sähkömäärä olisi tuotettu kivihiilellä.

Taannoin lukemassani tutkimusaineistoon perustuvassa esityksessä kerrottiin ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden kasvaneen 29 prosenttia viimeisen vuosikymmenen aikana. Sekä Kiinan että Intian energiantuotannon fossiilisten polttoaineiden käytöstä seuranneiden päästöjen on arvioitu kasvaneen pitkälti yli 300 prosenttia sitten 1980-luvun alusta vuoteen 2006 mennessä. Yhteenvetona arvioitiin, että noin 30 prosenttia napajäätiköiden sulamisesta sekä 50 prosenttia ilmaston lämpenemisestä sitten 1800-luvun lopun on seurausta fossiilisten polttoaineiden käytöstä. Tuttuja lukuja monelle.

400 terawattitunnin sähköjytky ei pelasta maailmaa, mutta on hyvä juttu. Mitä muuta voisimmekaan olla tekemättä tuottamalla lisää päästötöntä perusvoimaa?

P.S. Olkiluodon laitosyksiköt ovat tunnettuja korkeista käyttökertoimistaan sekä tarkkaan suunnitelluista ja täsmällisesti toteutetuista vuosihuolloistaan. Siitäkin huolimatta, että tänä keväänä vuosihuollot alkoivat aikaistetusti ykkösyksikön päägeneraattorin roottorissa havaitun jäähdytysjärjestelmän vesivuodon seurauksena.

OL1-laitosyksikön päägeneraattori vaihdetaan viime viikolla alkaneiden vuosihuoltojen aikana, ja generaattorin vaihto päättää ison modernisointihankkeen. Modernisointien jälkeen OL1- ja OL2-laitosyksiköt ovat tuotantolaitoksina parhaimmillaan. Laitosyksiköt ja niiden käyttäytyminen tunnetaan hyvin yhteensä 66 reaktorivuoden jälkeen, mikä antaa hyvän pohjan niiden turvalliselle käytölle jatkossakin.

Näkemyksemme mukaan aurinkotalouteen siirrytään vähitellen teknologian ja yhteiskunnan kehittyessä. Tulevaisuuden energiaratkaisuja etsiessämme kehitämme samalla myös tämän päivän teknologiaa. Parannamme ydin- ja vesivoimaloidemme tehokkuutta ja rakennamme samaan aikaan älykkäitä sähköverkkoja sekä yhteistuotantolaitoksia jotka tuottavat samalla sekä sähköä että lämpöä. Ydinvoima säilyy siis uusien energian-tuotantomuotojen rinnalla, ja sen kehittämistä jatketaan; esimerkkinä tästä ovat passiivisiin turvallisuusratkaisuihin perustuvat pienen mittakaavan ydinvoimalaitokset (englanniksi Small Modular Reactors).

Aurinkotalous on joustava ja älykäs energiajärjestelmä

Testaamme parhaillaan aurinkovoimaa pohjoisilla leveyspiireillä, rakennamme maailman suurinta aaltovoimalaa ja työskentelemme lukuisten muiden vastaavien hankkeiden parissa. Aurinkotalousvisiomme “älykkään yhteiskunnan” kehittäminen vaatii eri tahojen yhteistyötä, esimerkiksi energiantuottajien sekä informaatioteknologia-, kuljetus- ja rakennussektorin välillä. Älykkään energiantuotannon ja -jakelun lisäksi tulevaisuuden kaupunkien energiajärjestelmään kuuluu ekotehokas rakentaminen, sähköinen liikenne sekä älykkäät lämmitys- ja jäähdytysratkaisut. Tulevaisuuden energiajärjestelmässä sähkö korvaa muita energialähteitä esimerkiksi liikenteessä. Olemme varmoja, että aurinkotalous mahdollistaa kestävän kasvun. Mutta muutos vaatii vielä uutta teknologiaa, investointeja ja yhteisiä päätöksiä koko yhteiskunnassa.

Lisätietoja aurinkotaloudesta löydät tästä.

Ydinvoiman renessanssista on viime vuosina puhuttu monissa piireissä. Uusia laitosten rakennusprojekteja polkaistiin käyntiin kaksinumeroinen luku kolmena peräkkäisenä vuotena (2008 – 2010), ja jos mukaan lasketaan varhaisemmassa valmisteluvaiheessa olevat projektit päästään yhteensä kolminumeroiseen lukuun.  Moista ei alalla ole nähty vuosikymmeniin. Nyt ei kuitenkaan puhuta aiheesta “ydinvoiman rooli tulevaisuuden energiantuotannossa”, vaan tämä on pikainen vilkaisu siihen, miten ydinvoiman alkutaipaleet sujuivat – välillä terve järki unohtaen.

Meneillään oleva ydinvoiman uusi tuleminen on nimittäin juuri sitä – uusi, ei siis alkuperäinen. Radioaktiivisuus havaittiin ensimmäisen kerran jo vuonna 1901, mutta vasta kun ilmiölle kehitettiin kouriintuntuvia sovelluksia (osin myönteisiä, osin valtavan surullisia), alkoi suuri yleisö höristää korviaan. Viimeistään Hiroshiman ja Nagasakin pommitukset herättivät koko maailman uuteen atomiaikaan, eikä menneeseen ollut paluuta.

Huolimatta ydinvoiman varsin väkivaltaisesta esiinmarssista oli suhtautuminen uuden teknologian suomiin mahdollisuuksiin 1950–60-luvuilla hämmästyttävän positiivista, ottaen huomioon myös aikakautta ikävästi varjostaneen ydinsodan uhan. Atomin halkaiseminen oli jotain niin maagista, että pian sitä hyödynnettäisiin laajalla rintamalla elämän eri osa-alueita. Ydinvoiman ajateltiin olevan lopullinen ratkaisu energiantuotantoon, ja pian sähkö olisi niin halpaa ettei kulutuksen mittaaminen olisi tarpeen lainkaan. Käytännössä oltiin sitä mieltä, että ilmaisella energialla tuotettaisiin ruokaa ja puhdasta vettä koko maailmalle ja ydinaseiden pöyristyttävä tuhovoima saisi aikaan kestävän rauhan.

Erikoisemmasta päästä esimerkkejä aikaa kuvanneesta optimismista oli Fordin konsepti vuodelta 1958: Ford Nucleon ‒ pienellä ydinreaktorilla varustettu höyryturbiiniauto. Toimintaperiaatteeltaan autoreaktori vastasi nykyisiä ydinkäyttöisten laivojen voimanlähteitä, joten sinänsä ajatus oli ainakin teoriassa toimiva. Konseptia ei ollut tarkoituskaan saada tuotantoon heti, sillä reaktorin koko ja tarvittavan säteilysuojauksen paino tekivät ajatuksesta mahdottoman. Näiden ongelmien ratkaisun ajateltiin kuitenkin olevan vain materiaalitekninen ajan kysymys. Toistaiseksi näyttäisi kuitenkin siltä, että henkilöliikenteen tulevaisuus ei ole Fordin viitoittamalla tiellä.

Auto ei suinkaan ollut ainoa kulkuväline, joka suunniteltiin ydinkäyttöiseksi. Visioissa ei myöskään rajoituttu ainoastaan höyryturbiinia hyödyntäviin ratkaisuihin, räjähtävämpiäkin ideoita esitettiin. Kilpajuoksu avaruuden valloittamiseksi, eräs ajan ilmentymä sekin, synnytti lukuisia mielenkiintoisia projekteja rakettiteknologian saralla. Massiivisimmasta päästä oli projekti Orion, jossa raketin työntövoiman lähteeksi ehdotettiin sarjaa ydinräjähdyksiä aluksen takana. Potentiaalia ainakin olisi ollut: vuonna 1959 esitetyn arvion mukaan käytettävä raketti voisi olla maksimissaan halkaisijaltaan 400-metrinen ja painaa 8 miljoonaa tonnia. Poliittinen ilmapiiri muuttui kuitenkin onneksi epäsuotuisaksi säännöllisiä ilmakehässä tapahtuvia ydinräjähdyksiä ajatellen, ja kuuhun mentiinkin sitten kemiallisella raketilla. Suurin kiinnostus aiheeseen hiipui kuukisan päättymiseen, ja ydinkäyttöiset raketit jäivät itämään lähinnä (ei kokonaan, muutamia oikeita tutkimusprojekteja aiheen tiimoilta on tehty myöhemminkin) tieteiskirjallisuuden piirissä.

Säteilyynkin suhtauduttiin aikanaan hieman eri tavalla kuin nykyään. 1900-luvun alkupuoliskolla uutta ja jännittävää ilmiötä sovellettiin laajasti puoskaripiireissä, ja esimerkiksi radiumia lisättiin sen “elinvoimaa parantavan vaikutuksen” varjolla melkein kaikkeen mitä mieleen tulee, mm. hiusvoiteisiin, veteen ja suklaaseen.  Esimerkiksi vielä vuonna 1945 Saksassa myytiin radiumia sisältävää hammastahnaa. Mainospuheiden mukaan “radioaktiivinen säteily lisää hampaiden ja ikenien puolustuskykyä… solut latautuvat uudesta energiasta, kun samalla bakteerien tuhovoima heikentyy… se kiillottaa hammaskiilteen hellävaraisesti ja saa sen loistamaan”. Sanomattakin on varmaan selvää, että tämä ja muut vastaavat tuotteet poistettiin markkinoilta, kun säteilyn terveysvaikutuksista saatiin hieman tarkempaa näkemystä.

Edellä mainittujen lisäksi olisi olemassa muitakin tähän sopivia esimerkkejä radioaktiivisuuden ja ydinenergian historiallisista käyttötavoista, mutta ajatus tuli varmaan selväksi. Menneeseen ei ole paluuta, ja yllä olevien esimerkkien valossa voi todeta että hyvä niin. Vaikka innovatiivisuutta toitotetaan nykyään vähän joka suunnasta, aivan näin innovatiiviseksi ei ole syytä ryhtyä. Kuten uusien alkujen kohdalla yleensäkin, menneet on hyvä pitää mielessä kun tehdään uutta ja parempaa.

In February 2011, one month before the triple calamity that struck Japan on 11th of March, 49 GW of installed nuclear generation capacity produced 23 TWh of power, i.e. 31% of all of the country’s electricity. The 2010 revision of the government’s Basic Energy Plan (JP) envisioned adding 14 new reactors by 2030, but it strains anybody’s imagination to imagine how these plans could be politically accomplished in the wake of the multiple meltdowns at Tokyo Electric Power’s (TEPCO) Fukushima Daiichi power plant.

The short-term effects were immediately visible during the summer of 2011. 24.8 GW of generation capacity (of which 12.4 GW nuclear) were knocked offline by the earthquake and the tsunami, forcing the Ministry of Economy, Trade and Industry (METI) to issue an administrative order to large-scale consumers to cut their peak consumption by 15% (JP). Japan managed to squeak past black-outs last year, yet the problem has metastasised: Nuclear reactors in Japan have to undergo periodical safety checks during which they are taken offline, yet previously pliable local communities, shocked by the displacement of nuclear refugees from the areas surrounding Fukushima Daiichi, have since the accident refused to allow the restart of any reactor.

As I am writing, only one (Tomari, in Hokkaidō – 912 MW) of Japan’s 54 reactors is online, and it is supposed to go offline on May 5. It is starting to dawn on the Japanese public that the lights are still on even without the unpopular (even prior to the earthquake) nuclear reactors – despite the decades-long recitations from EPCOs and policy makers about these plants’ indispensability. This development has set stakeholders in the power sector aflutter to restart these hugely expensive reactors before the need to keep the electricity flowing by any other means burns a hole in their pockets.

However, the long history of allegations of poor governance involving power companies and their regulators has meant that the restart was always going to be an uphill struggle for EPCOs and METI. It is important to stress that these claims are not just anecdotal evidence gathered from dark mutterings from jaded outsider conspiracy theorists without a real grasp of the practical restrictions of energy policy, but documented instances of attempts to manipulate public opinion, marginalise the need for further safety measures and cover up actual safety breeches. The restart of the Genkai reactor  (EN), the tsunami wall at Fukushima Daiichi (EN) and the sodium leak at Monju (EN), respectively, come all too easily to mind for those even marginally aware of the topic. Thus, although they must have been aware how rife with distrust the Japanese discussion on nuclear power is, in at least three areas people who should have known better have egregiously failed to smoothly regain the public’s trust.

First, when a consensus crystallised that regulatory failure had created safety lapses that made the Fukushima accident the world’s second worst nuclear disaster ever, a reform of Japan’s Nuclear and Industrial Safety Agency was announced (EN), separating it from METI, who explicitly promotes the expansion of nuclear power. The new agency has not been created yet, but already the government’s proposal to create a new body under the Ministry of Environment has been dismissed as an empty legal artifice. It is not clear what would prevent regulatory capture from re-occurring and no authority has been granted to the Minister of Environment to take speedy and forceful measures in the case of Fukushima-like emergencies, such as calling on the Self-Defence forces for assistance (JP). The public would likely need a lot more convincing to believe that real reform has taken place here.

Second, the attempts to restart the idled reactors have been extremely poorly managed. In the wake of Fukushima the evacuation radius in the case of a meltdown has been expanded to 30 km (hat-tip: Michael Cucek (EN). This has created a public relations disaster in the case of Kansai EPCO’s reactors at Ōi, which the government tried to clear for restarting this April. Townships across three prefectures lying within the new radius, with a combined population of more than 130,000 people, did not fail to notice that the safety standards used to give the reactors the go-ahead, found by METI minister Edano Yukio to be “broadly applicable” (JP), are nothing more than operational performance checks (JP). In fact, in the hurry to restart the idled reactor fleet, earthquake-related safety regulations have not been revised (EN), even though new “stress tests” had been promised already during the summer of 2011 (EN), under the Kan administration. Consequently, the townships are now trying to butt their way into the approval process, with the stated goal to withhold restart permits. It is nothing short of stunning that Japanese advocates of nuclear power, frenziedly trying to sweet-talk the public with their commitment to raise safety standards to the highest level in the world, should fail to realize that the said public might double-check whether it was getting what it was being promised.

Third, a number of leaks have come forth pointing out the skewedness of scenarios calling for an increase of nuclear power and speedily restarts are demonstrably skewed. Thus, Chief Cabinet Secretary Fujimura Osamu quoted on February 20 METI projections showing that the summer of 2012 would see a 9.2% shortage. Yet those projections entirely ignore the use of consumption adjustment contracts commonly agreed upon between utilities and large-scale consumers and set scheduled inspections for large thermal plants in the middle of the summertime demand peak – not to mention completely ignore 7.5 GW of already installed renewable capacity. Independent calculations by the Fujitsu Research Institute show that correcting for this yields a 6% surplus (JP). Similar calculations from regional EPCOs (hat-tip: Paul Midford) inflate demand and completely ignore the role of independent power producers.

It is no surprise that the public is leery of buying into the discourse calling for bringing nuclear back.  An Asahi public opinion poll from April 14-15 (JP) shows that 55% of Japanese oppose a restart at Ōi, 70% do not have faith in the current nuclear safety standards, 66% do not believe supply-and-demand projections, 83% support the approval of all townships in a 30 km radius for the restart of a plant, and 73% believe that Japan ought to wean itself from nuclear power – and 61% believe that the Noda administration is not pursuing that course.

While the media gives extensive coverage to the groundswell against nuclear, it is interesting how little there is to read, even beyond Japan’s five largest broadsheets, about how the eight other EPCOs with nuclear reactors see their own future after internalising TEPCO’s misfortune. After all, words fail us when it comes to describing the kind of trouble that TEPCO is in. Not only does the company have to produce electricity by burning more expensive fossil fuels (more on that below), but it has to pay for the indemnities of those displaced by radioactive fall-out, for the clean-up of the polluted sites, and for the dismantling four reactors under conditions never before experienced anywhere in the world (JP). Few envisage scenarios where all of this could be paid for without passing it all on to taxpayers, and talk of nationalisation, asset stripping and forceful unbundling an everyday occurrence in the media. Given this calamity, the serenity with which other EPCOs push for a continued expansion of the Japanese nuclear sector, with figures of 30-35% of electricity from nuclear sources by 2030 routinely bandied about in committee hearings, boggles the mind – and it would be nice to know just what makes them so confident that they could shoulder a potential future accident of comparable scale.

Of course, this is most likely just a negotiating ploy. The Atomic Energy Commission of the Cabinet has since March 29 started drafting three scenarios for 2030, with 20% as a compromise position between the extremes of 0% and 35%. 20% was also mentioned as a likely maximum figure on April 12 in MOE’s Committee on Post-2012 Policies and Measures on Global Warming. But how the public is to be convinced of the need for even this is conspicuously absent from the discussion. And, as fervent believer in the role of renewable energy in mitigating climate change as I may personally be, I cannot stress enough the need to restart non-superannuated reactors – even in the case of a freeze on further nuclear expansion, yet also only on the condition of substantive and forceful regulatory reform.

This is because in order to keep the lights on EPCOs have been resorting to the only possible short-term solution possible: fossil fuels. Japan imported in Q4 of 2011 114.3% more crude oil than in Q1 (EN). With an energy crunch ahead, the Foreign Minister paid a visit to the Gulf states (EN) and energy companies position themselves for easier procurement of coal (JP) and LNG (EN). The developments are on an impressive scale. Japan now has its first trade deficit since 1980 (EN), with Credit Suisse economists positing that energy imports explain “roughly half of the deterioration of the trade balance from Q4 2010 through Q4 2011” (hat-tip: Paul Scalise). These expenditures have driven TEPCO and 7 further utilities into the red (EN), with regulators scampering to redraft the methodology for tariff calculation to allow power companies to pass on the extra fuel costs onto consumers (JP).

One cannot help but wonder just what exactly it was that kept Japanese decision-makers from drafting better legislation, revising safety regulations and producing more careful projections in the face of an angry public, ballooning fuel costs and rising emissions. This neglect extends even to the management of the discussion. It is very odd for instance that, for a country where newspapers have such a close relationship to the government and the bureaucracy, the discussion has been allowed to drift in a direction treating nuclear power with such broad brushstrokes. Fukushima Daiichi had been tainted by a long history of mishaps even before last year’s catastrophe, but newer reactors feature safer designs reflecting decades of technological progress. Yet little of this technical fact percolates to the surface through the visceral public discussion. Even more strangely, it seems to have occurred to nobody to raise the question of what to do with the reactors should it somehow be decided to decommission them all. A nuclear reactor is not just a piece of landscape, but needs to be dismantled – at cost! How is paying for taking apart viable power plants that do not emit CO₂ smart policy?!

Sadly for Japanese energy policy, the Noda administration, and indeed the entire political scene, seems to be otherwise engaged. Indeed, the biggest politics story since December 2011 has been the string of escalating desertions rocking the government coalition – all explicitly linked to the questions related to fiscal policy. The government has promised to produce a new Basic Energy Plan by the summer of 2012, but the public’s reaction to the cavalier manner in which nuclear restarts have been addressed so far suggests that the policy landscape is going to be more difficult to navigate than previously imagined. The next couple of months promise to be very turbulent.

Niin korkealla, kuin elokuvan lentokone on ilmassa, olemme me saman verran matkaa maan alla. Tai, no, ei ihan. Lentokonehan voi olla vaikka 7km korkeudessa, mutta me olemme 455m syvyydessä.

Ja mitenkä olemme sinne syvyyteen päässeet? Nyt täytyy hakea vertausta toisesta elokuvasta. Olemmeko ottaneet hakut kouraan ja “Ain laulain työtäs tee”-viisua rallatelleen marssineet jonossa kilkuttelemaan tunnelia? No, ei tietenkään. Lumikki ja 7 pientä kääpiötä -elokuva on luotu sellaisessa kulttuuriympäristössä, jossa oli kivihiilikaivoksia ja joissa louhintaa saatettiin tehdä nimenomaan hakuilla. Suomalainen peruskallio ei tottele hakkua. Jokainen voi yrittää tätä ottamalla vaikka lähimmän vasaran ja mennä kokeilemaan minkämoisen kolon saa aikaan lähimpään kalliopaljastumaan (allekirjoittanut ei ota vastuuta seurauksista, esim. nyrjähtäneestä ranteesta). Suomalainen kallioperä tottelee sen sijaan oikein kiltisti kovametalliporaa ja räjähdysainetta. Ensin porataan lähes timantinkovalla kovametallisella poralla 5m pitkiä reikiä kallioon.

-Riittääkö yksi reikä ja siihen oikein vahvaa räjähdysainetta?

-Ei. Mitähän siitäkin seuraisi, reiän lähellä pulveriksi muuttunutta kiveä ja ympärillä pitkälle ulottuvaa rakoilua satunnaiseen suuntaan? Ei, tällaista emme halua.

Tulevan tunnelin poikkipinta-alasta riippuen reikiä on suurin piirtein 100 kappaletta. Ja jokaiseen niistä laitetaan tietty määrä räjähdysainetta.

-Voiko reiät porata miten huvittaa?

- Ei voi. Insinööri suunnittelee porauskaavion tarkasti. Reikien välimatka ei saa olla liian suuri eikä liian pieni. Porari käyttää ns. porajumboa – varsin isoa työkonetta jossa on monta suurta kallioporaa yhtäaikaisesti työssä. Tässä kohtaa sen lentokoneen pilotin eli jumbon porarin tulee olla tarkkana, etteivät reiät vinksahda, kierry taikka kaarru väärään paikkaan esim. kivilajien rajapinnassa. Porauksen tarkkuus on louhinnan onnistumisen kannalta hyvin tärkeä asia. Louhintaporauksessa ei voi puhua toteutusvaiheessa aivan millimetrien tarkkuudesta, mutta senttimetrien tarkkuudesta kyllä. Reikien poraamisen jälkeen reiät panostetaan.

-Onko sillä väliä mitä räjähdysainetta käytetään ja kuinka paljon?

Panostuksessa reikiin laitetaan tähän tarkoitukseen sopivaa epäherkkää räjähdysainetta, joka tarvitsee nallin ja aloituspanoksen räjähtääkseen. Räjäytys tapahtuu tarkkaan suunnitellun panostuskaavion mukaisesti. Tässä vaiheessa voimme jo käyttää tarkkuudesta puhuttaessa sanaa “milli”, nimittäin millisekunti. Kaikki reiät eivät räjähdä samalla millisekunnilla, vaan ikään kuin polveillen. Kun räjäytys on suunniteltu ja toteutettu hyvin, saamme kallioon juuri sen muotoisen ja kokoisen aukon kuin halusimme ja juuri siihen kohtaan, johon sen halusimme. Aukon sisältö on murentunut juuri sopivan kokoisiksi murkuloiksi. Se jäljelle jäänyt osa, tunnelin seinät ja katto, sen sijaan jää ehjäksi.

Siinä missä 7 pientä kääpiötä louhivat tunneliaan sinnepäin, minne hiiliesiintymä jatkui, on meidän ONKALOmme sijainti korkeusasemineen määritelty millimetrin osan tarkkuudella.

Ja siinä missä Hei me lennetään – elokuvan lentokonetta ohjasi puhallettava autopilotti, on meidän louhintakalustoa aina ohjaamassa oikea, kokenut ja ammattitaitoinen, ihminen.

TVO:n yhtenä arvona on avoimuus, ja haluammekin avoimesti kertoa muun muassa toimintamme aiheuttamista ympäristövaikutuksista, ei vain lupien edellyttämille viranomaisille, vaan kaikille niistä kiinnostuneille kansalaisille.

Raportoitavien lukujen ja muiden tietojen määrä on suuri. Tiedot kerätään eri tietojärjestelmistä, raporteista, vaakalukemista, mittauspöytäkirjoista ja niin edelleen. TVO:n omassa laboratoriossa analysoidaan tuhansia näytteitä vuosittain. Sen lisäksi toimitamme muun muassa Säteilyturvakeskukselle analysoitaviksi useita eri ympäristönäytteitä. Lounais-Suomen ympäristötutkimus Oy ottaa monta kertaa vuodessa näytteitä ympäröivästä merialueesta, Eurajoesta, Eurajoen salmesta ja kaatopaikkavesistä ja tekee niistä useita eri määrityksiä.

Tietojen keruun ja raportoinnin tarkoituksena ei ole pelkästään toimintamme edellyttämien lupavelvoitteiden täyttäminen, vaan myös jatkuva parantaminen. Kun tiedostamme aiheuttamamme ympäristövaikutukset ja niiden suuruuden, voimme pyrkiä pienentämään niitä. Ympäristöjärjestelmän mukaisesti laadimmekin vuosittain tavoitteet ja tavoitteille toimenpiteet, joiden avulla pyrimme entistä pienempiin ympäristövaikutuksiin. TVO:lla toimii ympäristöryhmä, joka kokoontuu säännöllisesti ja seuraa sekä koordinoi tavoitteiden toteutumista ja niihin liittyviä toimenpiteitä. Ympäristöryhmä koostuu asiantuntijoista eri puolilta organisaatiota. Näin on helpompi kerätä tietoa ja taitoa ja toisaalta taas viedä asioita ja toimenpiteitä tiedoksi ja täytäntöön organisaation sisällä.

Alkuvuoden raportointien jälkeen on aika keskittyä tämän vuoden tavoitteisiin ja niiden saavuttamiseksi asetettujen toimenpiteiden täyttämiseen. Toimenpiteet vaativat pitkäjänteistä työtä, eikä kaikkea voi saavuttaa suuressa organisaatiossa ja voimalaitoksessa käden käänteessä. Hiljaa hyvä tulee ja mennyttä tarkastellen voin todeta parannusta todellakin tapahtuneen.

Esimerkkinä parannuksista mainittakoon kaatopaikkajätteen määrä, joka vielä vuosituhannen taitteessa oli miltei puolet kaikesta syntyneestä jätteestä. Viime vuonna kaatopaikalle toimitettiin enää vain 10 % kaikesta syntyneestä jätteestä. Radioaktiiviset vesipäästöt ovat alle 10 % vuosituhannen lopun arvoista, jotka silloinkin olivat alle prosentin viranomaisten määrittämästä maksimipäästörajasta.

Merkittävimpänä parannuksena voidaan pitää jäähdytysveden mukana mereen johdettavan lämpökuorman pienentymistä vuoden 1999 arvosta 28,1 TWh viime vuoden arvoon 26,6 TWh. Lämpökuorma on siis pienentynyt 1,5 TWh. Tähän on päästy parantamalla samalla aikavälillä laitoksen hyötysuhdetta 1,3 % mikä näkyy 40 MW:n nimellistehon lisäyksenä laitosyksikköä kohden.

Nämä kaikki parannukset ovat vaatineet pitkäjänteistä ja määrätietoista kehitystyötä. Työt eivät kuitenkaan ole loppusuoralla, vaan pyrimme edelleen parantamaan toimintaa ja vähentämään siitä aiheutuvia ympäristövaikutuksia. Tälle vuodelle on asetettu jälleen uudet tavoitteet ja vielä on yhdeksän kuukautta aikaa täyttää ne. Lisäpuhtia töihin tuokin katsaus menneeseen, kun voi konkreettisesti todeta parannusta tapahtuneen. Kyllä me osaamme ja pystymme, kun siihen löytyy halua!

Viime vuoden loppupuolella Fennovoima sai laajat selvityksensä sijoituspaikasta valmiiksi, ja niiden perusteella sopivampi paikka ydinvoimalallemme oli Pyhäjoki. Pettymyksen tunteita, ajatuksia ja spekulointia kuului Simon seudulla paljon. Kasvoni ovat reilussa kolmessa vuodessa tulleet niin tutuiksi, että minut tunnetaan alueella hyvin. Välillä minua taputellaan yhä selkään ja sanotaan, että ”et sinä sitten saanut sitä laitosta tänne meille”. Päätös ei onneksi ollut minun, ja pettymys oli minulle varmasti yhtä suuri kuin kaikille niille, jotka työskentelivät hankkeen parissa seudulla.

Moni suuntasi kuitenkin nopeasti ajatukset tulevaan. Fennovoima on Pohjois-Suomen hanke, ja vaikutukset varmasti yltävät laajalle. Yritysten ja kuntien selvitys- ja yhteistyöhankkeet jatkuvat, jotta mahdollistetaan hyvä valmistautuminen tulevaan rakentamishankkeeseen.

Myös minun tehtäväkenttäni Fennovoimassa on muuttunut aika lailla. Olen työskennellyt yhtiössä 3,5 vuotta, mutta tuntuu kuin olisin tänä aikana vaihtanut työtä useaan otteeseen, niin vaiherikas hanke ja työ on kyseessä. Tämä sopii minulle, sillä vaihtelu ja uudet haasteet ovat luonteelleni sopivaa ”ravintoa”.

Fennovoiman Simon-toimisto suljettiin marraskuussa, ja haikein mutta kannustavin sanoin paikalliset ihmiset saattelivat minut uuteen pääpaikkaani Ouluun.

Nykyään toimin aluetiedottajana Pohjois-Suomessa. Tehtäviini kuuluu Pohjois-Suomessa esimerkiksi yhteistyö ja tiedonvälitys oppilaitosten, yrityskehitysorganisaatioiden, työvoimatoimistojen, verohallinnon ja yritysten kanssa. Näiden tahojen kanssa suunnittelemme yhdessä tulevaa hankkeen eri vaiheiden näkökulmasta. Minun tehtäväni on antaa Fennovoiman näkemys tähän yhteistyöhön.

Fennovoiman ydinvoimalaa rakentamaan ja käyttämään tarvitaan kosolti uusia osaajia, ja tämän mahdollistamiseksi firmamme tekee laajaa yhteistyötä pohjoissuomalaisten koulutusorganisaatioiden kanssa.

Pohjois-Suomen koulutusorganisaatiot ovat perustaneet yhteistyöryhmän, joka tukee Pyhäjoen ydinvoimalahanketta koulutuksen näkökulmasta. Yhteistyöryhmään kuuluu tällä hetkellä noin 15 koulutusorganisaatiota; mukana on pohjoissuomalaisia korkeakouluja, ammattiopistoja sekä täydennyskoulutusorganisaatioita. Työryhmän tavoitteena on luoda näihin kaikkiin samansisältöinen ydinvoimakoulutus. Ensimmäisessä vaiheessa järjestetään opettajille suunnattu ydinvoimavalmennus, jossa tekniikan alan opettajille on tarkoitus antaa perustiedot ydinvoimalaitoksen toiminnasta ja turvallisuusvaatimuksista.

Monta vuotta olen ylpeänä saanut seurata yhteistyön sujuvuutta ja mutkattomuutta yli kuntien ja maakuntien rajojen. Tämä oppilaitosten yhteinen työryhmä on jälleen hieno näyte siitä, miten paljon yhteistyöstä on kaikille hyötyä.

As one of the pioneers of nuclear technology the UK has an extensive history in nuclear power, with its first power reactor at Calder Hall beginning operation back in 1956. There are currently three main designs of reactor present on the British Isles, representing three generations of reactor technology:

- Magnox reactors: UK-designed first generation reactor which employs a graphite moderator and carbon dioxide coolant. Runs on un-enriched all metal fuel
- Advanced Gas-cooled Reactors (AGRs): second generation UK-designed reactor which employs a graphite moderator and carbon dioxide coolant. Runs on slightly enriched (2-3%) uranium dioxide fuel
- Pressurised Water Reactor: one 4-loop Westinghouse designed PWR at Sizewell B, which started operation in 1995

All but three of the Magnox reactors have now shut down, and the 14 operating AGRs are all due to close before 2025 unless life extensions are granted. During the 1990’s nuclear power met about 25% of the country’s electricity needs. In 2010 this figure was just under 16%, with the fall-off largely an effect of reactor closure. Along with restrictions on the future use of coal, this has led the government to realise the potential for a serious energy gap to form by the middle of the next decade.

The 1990’s were turbulent time for nuclear in the UK as privatisation of the electricity sector took away the captive customer base and forced plants to become more competitive. It proved impossible to privatise the Magnox reactor fleet as would-be private owners balked at the decommissioning and back-end costs. The Magnox reactors were eventually placed under the control of the government controlled Nuclear Decommissioning Authority (NDA) – and the money they earned put towards dealing with the UK’s particularly burdensome historic waste legacy[1]. The AGRs and Sizewell B ended up with private company British Energy.

Also during the 90’s the discovery of oil and gas fields in the North Sea along with the development of a new more efficient generating technology (the combined cycle gas turbine, CCGT) and favourable market arrangements, led to a rapid increase in the reliance on natural gas which now provides close to 50% of the country’s electricity. To a large extent this ‘dash for gas’ was responsible for cleaning up British generation of air pollution, which previously had been heavily dependent on coal.

All this led to a fairly widespread negative public perception of nuclear power in the country and plans for a fleet of modern reactors to follow Sizewell B were dropped. It is fair to say that at some time during the 90’s the government considered the energy policy conundrum to largely be solved. Privatisation, along with the new indigenous fuel resource had achieved the desired outcome of driving down electricity costs. New nuclear had no place in this mix, and the government made this plainly known in its 2003 energy strategy document (known as a white paper), which stated that the “current economics” of nuclear power “make new nuclear build an unattractive option and there are important issues of nuclear waste to be resolved.”

By 2006 however, a new white paper whistled to a very different tune, stating that “new nuclear power stations would make a significant contribution to meeting our energy policy goals”. So what had changed?

For one thing the amount of natural gas coming out of the North Sea had been decreasing year on year since the turn of the century, making the UK more dependent on gas imports from mainland of Europe and Russia. For another, the reality of climate change and the scale of the response required for successful decarbonisation was becoming apparent. While the UK ratified the legally binding Kyoto protocol in 2002, this required only very modest targets for the country which, largely due to the abovementioned increased use of gas, it had no trouble in meeting. It took the highly influential Stern review published in October 2006 to stimulate the government to drastic action on climate change. In 2007 the prime minister committed to cutting the UK’s carbon emissions by 60% from the level of 1990 by 2050.  In 2008 this already ambitious target was increased to 80% and enshrined in UK law. This had clear implications for the electricity sector.

Preparing for New Build

Plans for new nuclear power are well advanced with the government having put in place much of the necessary framework to facilitate construction. Policy developments have taken place in: planning; plant siting; design assessment; decommissioning and waste; and electricity market reforms.

Planning

The planning process has been streamlined so that new nuclear units are assessed at the national rather than the regional level. The same applies to other major pieces of infrastructure of national import such as railways, large wind farms, reservoirs, harbours, airports and sewage treatment works. The need for new infrastructure is set out in national policy statements and local impacts are then assessed by an advisory committee – with a final decision made by the Secretary of State.

Plant Siting

The government addressed the issue of where a first round of new nuclear power plants would be sited in a single process. Eleven sites were originally nominated but eight were eventually included in the draft national policy statement – all of which host, or have hosted, nuclear facilities. These eight sites include Hinkley Point, Oldbury, Sellafield, Sizewell and Wylfa, which are the subject of existing proposals (see below); as well as Bradwell, Hartlepool, and Heysham.

Generic Design Assessment

With new expectations for a fleet of reactors, the UK needed to create an expedited licensing process. Similar to what takes place in the USA, licensing is split between design safety and site considerations. The generic design assessment is the process designed to gain in principle approval for a reactor design – independent of site or operator. It is the reactor vendors that are therefore responsible for submitting their designs and winning acceptance from the Office for Nuclear Regulation (ONR). Kicking off in 2007 and originally scheduled to take about three years, the process is still ongoing, though interim approvals were awarded to two designs at the end of 2011 conditional on the resolution on outstanding items and the integration of lessons learned from the Fukushima Daiichi nuclear accident.

Originally four vendors submitted designs: Atomic Energy of Canada Limited (AECL) – ACR 1000; Areva – EPR; GE Hitachi – ESBWR; Westinghouse – AP 1000. However by the end of 2011 only the EPR and AP1000 remained, both of which received their interim acceptance. Full acceptance for the EPR is expected by the end of 2012. Towards the end of 2011 however Westinghouse requested a pause to its design assessment, conditional on finding customers to support its design.

Decommissioning and Waste

For decommissioning, each prospective operator is required to submit a funded decommissioning program (FDP) before construction is allowed to commence. These programs must include provision for the steps necessary to decommission the installation and manage and dispose of hazardous waste. They must also include an estimate of the costs of taking those steps, and details of any security to be provided in relation to those costs.

For waste, referring to spent fuel and intermediate level waste, the government has recognised that it is ultimately responsible for determining how that waste is disposed of, and therefore it is best placed to take title to and liability for nuclear waste. The rationale behind this is rooted in the fact that the government already has much competence here in the Nuclear Decommissioning Authority, which is charged to deal with legacy waste (see footnote 1). Of course this does not come for free. Operators are required to enter into a waste contract with the government, with this contract detailing precisely how the price for the transfer – the waste transfer price – will be determined some 30 years after generation commences. In order to provide operators with a degree of certainty, the price will also be capped before construction starts. The price, cannot go above this cap – however this cap will be set at a very high price to minimise the risk taken on by the taxpayer. This in order to be consistent with the government’s stated aim of ensuring that no subsidies are received by the private nuclear industry.

As yet there are no detailed plans for a final geological repository though moves are now underway to find communities willing to host such a facility.

Electricity Market Reforms

The government released yet another energy white paper in July of 2011, this one suggesting fundamental changes to the way electricity is traded so as to plug the emerging energy gap with a low carbon, stable energy mix.

As with the rest of Europe, renewable electricity sources have seen significant growth in recent years, backed government subsidies and support policies – however renewables have so far proven incapable of making a sizable indent in the country’s carbon emissions and there is now mounting concern over cost escalation. While the government remains committed to renewable energy development, they are also committed to nuclear. Government investigations have clearly shown that nuclear power is among the cheapest low carbon generating option available, and an energy mix consisting of nuclear and renewables is considered the most viable long term low carbon options.

Current market conditions in the UK are challenging for nuclear new build. The long payback times, coupled with price volatility and the absence of any clear reward for carbon mitigation or capacity services currently makes nuclear an unattractive investment for private investors. The government has painted itself in a corner over this as it continues to assert that it will not support any subsidies for the nuclear power industry.

The draft market reforms outlined in 2011 have largely been designed to tackle these problems. However they do not directly reward nuclear generation per se; they do not single out any technology. Rather they reward features of the generators that are considered beneficial to society as a whole.  They are centred around the following mechanisms:

- A carbon floor price.
- A special stabilised feed in tariff that reduces when electricity prices are high, increases when they fall.
- An emission portfolio standard to allow more investment in gas, but prevent coal without CCS.
- A capacity mechanism to ensure that long term security of supply is achieved.

The final reforms are currently slated to take effect in 2014.

Of course the devil is always in the detail – a lot of which is yet to be worked out and it is not yet clear whether the reform will provide enough security for new nuclear investment. Specifically there is nothing to ameliorate the risk of regulatory and political uncertainty, such as what might occur with a change of government or policy[2]. However the consortia vying to build new nuclear power plants in the UK have expressed their support in principle for the new framework.

The consortia and their plans

If targets for renewables are met, the government recognises a shortfall of perhaps as much as 25 Gigawatts (GW) by 2050 which new nuclear could help to meet. Three consortia have emerged as willing to make this a reality. They include EDF, Horizon and Nugen

EDF Energy in cooperation with Areva has firm plans to build up to four EPRs (approx 6.5 GW) by 2025. EDF Energy owns and operates all the existing AGR reactors in the country. They have already committed £50 million for preliminary site works at Hinkley Point and in October 2011 formally applied for a construction and operating licence. Both parent companies are based in France. Areva is the largest integrated nuclear supply company in the world while EDF is the largest nuclear utility.

Horizon is a 50-50 joint venture between RWE UK and E.ON UK formed in 2009. They have not selected a reactor technology as yet. The consortium has plans for 6 GW of new nuclear by 2025. Both companies are owned by parent companies based in Germany, both of which operate nuclear power plants.

Nugen is a 50-50 joint venture between Iberdrola and GDF Suez formed in October 2009. They also have not selected a reactor technology as yet. The consortium has a single site on the West Cumbrian coast and plans for a new station of up to 3.6 GW. GDF Suez is responsible for operating plants in Belgium while Iberdrola has nuclear assets in Spain.

Power reactors planned and proposed

Clearly EDF leads the pack and Hinkley Point C is all but going forward at this stage. However at this stage a final contract has yet to be signed, a site licence has yet to be granted and there is still a long way to go before construction on the first reactor begins.

Much remains uncertain. Where the money will come for the nuclear investments has yet to be established. Arguably things became more interesting on this front last year as the German government turned steadfastly against nuclear power in the wake of the Fukushima nuclear accident and re-instituted a phase out policy in that country. In Belgium too the government has assumed a more anti-nuclear position – trying to dramatically ramp up a nuclear fuel tax introduced as condition of life extension which may make continued operation unviable.  Similarly, political support for nuclear in France now seems contingent on the results of national elections later this year. It is currently uncertain what implications these national political situations will have for the financing of nuclear new build in the UK.

Fundamentally the case for nuclear investment will be determined by the electricity market reforms the government decides on, and given how far the government has come down this path, it seems unlikely they will fall at this last major hurdle. The energy minister Charles Hendry made clear the government’s commitment to new build at a speech at a conservative party conference in September 2011: “…the UK is now the most exciting place in Europe, if not the world, for nuclear new build… So, without public subsidy and with an absolute commitment to safety, this Government is making Britain a serious nuclear nation once again.”

Fortumilla on yli 20 vuoden kokemus radioaktiivisia epäpuhtauksia sisältävien jätteiden käsittelystä. Fortumin kehittämä NURES® -tuote on suunniteltu cesiumin, strontiumin ja koboltin poistamiseen erityisesti suurista määristä hankalasti käsiteltäviä nesteitä, joiden puhdistaminen on tyypillisesti erittäin vaikeaa ja kallista.

Lisätietoja Fortumin tiedotteesta.