Pitkäaikainen varastointi nähdään strategisena valintana, jonka oletuksena on käytetyn ydinpolttoaineen tuleva arvonnousu energiaresurssina. Jälleenkäsittelyssä polttoaineesta voidaan erottaa hajoamiskelpoinen uraani ja plutonium ja hyödyntää ne sekaoksidipolttoaineessa, jota myös Fukushiman kolmosreaktorissa käytettiin.

Energiastrategisen näkökohdan lisäksi MIT perustelee 100 vuoden varastointia polttoaineen jäähtymisellä. Mitä kauemmin polttoaine on jäähtynyt sitä helpompaa on myös sen loppusijoittaminen.

MIT:n tutkimuksen julkaisu tapahtuu mielenkiintoiseen aikaan, koska juuri nyt USA:ssa “piirretään” tiekarttaa käytetyn ydinpolttoaineen pitkän aikavälin huollossa.

Presidentti Obama jäädytti virkaan astuessaan Yucca Mountain’in loppusijoitushankeen ja sittemmin presidentin nimittämä Blue Ribbon Commission on selvittänyt ydinjätehuollon tulevaisuuden vaihtoehtoja. Henkilökohtaisesti BRC:n jäseniä tavanneena ja heidän kanssaan keskustelleena voisin veikata, että USA:n strategia kääntyy MIT:n “tutkimaan” pitkäaikaiseen varastointiin.

On pakko todeta, että mihinkään uuteen ja ainutlaatuiseen ei MIT ole selvityksessään päätynyt. Esimerkiksi Hollannissa käytetyn ydinpolttoaineen huollossa toteutetaan käytännössä MIT:n esittämää “odottamisen strategiaa”. Siellä käytettyä ydinpolttoainetta varastoidaan 100 vuotta Habogin laitoksella odottamassa parempia aikoja ja ratkaisuja. Myös Espanjassa on päädytty pitkäaikaiseen varastointiin: maassa kartoitetaan vapaaehtoisia kuntia käytetyn ydinpolttoaineen keskitetyn välivaraston rakentamiseksi.

Yhteistä pitkäaikaisvarastointiin päätyneille valtioille on loppusijoitusta koskevan poliittisen päätöksenteon kariutuminen. Välivarastoinnin jatkaminen on helppo ratkaisu olla päättämättä mitään.

Sekin on syytä muistaa, että jälleenkäsittely ei poista loppusijoituksen tarvetta. Uraanin ja plutoniumin erottamisen jälkeen jätefraktioon jäävät pitkäikäiset fissiotuotteet on joka tapauksessa loppusijoitettava.

Toisaalta suora loppusijoitus ilman jälleenkäsittelyä ei sulje pois tulevaisuuden vaihtoehtoja: esimerkiksi Posivan hankkeessa loppusijoitustoiminta kestää arviolta 100 vuotta. Sinä aikana voidaan tarvittaessa ottaa uudet innovaatiot käyttöön ja muuttaa toimintatapoja.

Polttoaineen lämmöntuotto (ja säteily) on eksponentiaalisesti laskeva käyrä. Ensimmäisinä vuosina muutos on voimakkainta ja siksi polttoainetta jäähdytetään 3-5 vuotta reaktorihallissa ennen kpa-varastoon siirtämistä. Sen jälkeen lämmöntuotto on alentunut tasolle, jossa ilmajäähdytyskin riittää eikä polttoaine pääse ylikuumenemaan. Tällaista muutaman vuoden jäähtynyttä polttoainetta voidaan siis vesijäähdytyksen ohella kuivavarastoida. Esimerkiksi USA:ssa käytettyä polttoainetta varastoidaan paksukuorisissa metallisäiliöissä voimalaitosalueella. Itse olen tutustunut vastaavaan Dukovanyn ydinvoimalassa Tsekissä.

Fukushimasta saatujen tietojen perusteella reaktorihallin polttoaine pääsi osittain kuivumaan, mitä polttoainenipun suojakuori ei kestä. Tällöin puhutaan yli tuhannen asteen lämpötiloista suojakuoren pinnalla. Pahimmillaan polttoainenipun zirkonium-metalli sulaa ja uraanipolttoaineesta pääsee vapautumaan radioaktiivisia hiukkasia. Normaalitilassa ja -lämpötilassa polttoainenipun suojakuoret ovat kaasutiiviitä, jolloin päästöjä jäähdytysveteen ei synny.

Käytetty ydinpolttoaine on siinä mielessä ikävä kaveri, että siihen täytyy samanaikaisesti pitää riittävästi etäisyyttä ja suojausta, mutta samalla aktiivisesti pitää silmällä. Vain loppusijoituksen kautta tämä aktiivinen huolenpito voidaan lopettaa. Loppusijoitushetkellä, 20–40 vuoden jäähdytyksen jälkeen, yksittäinen polttoainenippu tuottaa lämpöä suunnilleen saman verran kuin 150 watin hehkulamppu.

Tekniikka tunnetaan, mutta miten saada poliittinen järjestelmä sitoutumaan loppusijoitukseen ja ennen kaikkea miten ja mistä löytää paikkakunta, joka on valmis hyväksymään loppusijoituksen alueellaan?

Suomen ulkopuolelta lähin esimerkki löytyy Ruotsista, jossa sielläkin paikanvalintaa ja loppusijoituslaitoksen luvitusta on lykätty vuosien varrella useaan kertaan.

Nyt olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että lähiaikoina Ruotsin ydinjäteyhtiö SKB (Svensk Kärnbränslehantering) jättää käytetyn ydinpolttoaineen loppusijoituslaitoksen rakentamislupahakemuksen sikäläisten viranomaisten ja valtioneuvoston pitkälliseen käsittelyyn. Tapaus on merkittävä, sillä hakemuksen taustalla on lähes 40 vuotta tutkimusta, tekniikkaa, epäonnista paikanvalintaa ja viimein myös kaksi kuntaa, jotka jakavat loppusijoitushankkeen investointihyödyt käytetyn ydinpolttoaineen varastoinnista ja kapseloinnista loppusijoitukseen.

Edellä mainitsemani varmuus rakentamislupahakemuksen jättämisestä perustuu siihen, että SKB päätti jättöpäivän ja julkisti sen jo kuukausia siten. Niinpä 16. maaliskuuta yhtiö hakee loppusijoituslaitoksen rakentamista Östhammarin kuntaan noin 150 kilometriä Tukholmasta pohjoiseen. Ydinlaitoksista on kunnassa runsaasti aikaisempaakin kokemusta, sillä tulevan loppusijoituslaitoksen läheisyydessä sijaitsevat Forsmarkin ydinvoimalaitosyksiköt sekä vähä- ja keskiaktiivisen ydinjätteen loppusijoituslaitos SFR.

Myös siitä olen vakuuttunut, että Östhammarin asukkaat ovat tyytyväisiä rakentamislupahakemuksen jättämiseen. Lukuisat vuosien varrella tehdyt mielipidetiedustelut kertovat, että loppusijoitushanketta kannattaa noin 80 % Östhammarin asukkaista.

Omakohtaisesti kohtasin kannatuksen kunnan keskustassa toissa vuonna sen jälkeen kun SKB oli julkistanut esityksensä loppusijoituspaikasta. Haastattelin umpimähkään vastaantulevia naisia, miehiä, nuoria ja ikääntyneitä kunnan keskustaajamassa enkä kohdannut ainoatakaan hanketta vastustavaa kuntalaista. Kohtaamani yksituumaisuus oli yllättävää. Kuntalaiset assosioivat loppusijoitukseen myönteisiä asioita.

Noin 500 kilometriä Östhammarista etelään, toisessa kunnassa Ruotsin itärannikolla, ajatellaan myös mukavia SKB:n hankkeesta. Miksi?

Ruotsissa loppusijoituslaitos “hajasijoitetaan” kahdelle paikkakunnalle. Maanpäällinen loppusijoituslaitoksen osa, Kapselointilaitos, on tarkoitus rakentaa Oskarshamniin, joka oli Östhammarin ohella ehdolla loppusijoitukseen. Kallioperältään Östhammar arvioitiin paremmaksi, mutta kapseloinnin osalta Oskarshamnilla on selvä etu: kaikki Ruotsin ydinvoimaloiden käytetty ydinpolttoaine on välivarastoituna Oskarshamnissa sijaitsevaan keskusvarastoon CLABiin (Central Lager för Använt Bränsle). Sen yhteyteen on mielekästä rakentaa kapselointilaitos.

Paikallisesta näkövinkkelistä SKB:n loppusijoitushanke on tukevalla pohjalla, mutta rakentamislupahakemuksen jättämisestä eteenpäin ennustettavuus heikkenee: Ruotsissa koetellaan ensimmäistä kertaa ydinlaitoksen luvitushistoriassa kaksijakoista päätösprosessia, jossa hakemusta käsitellään perinteisen ydinenergialain mukaisen menettelyn ohella ympäristölainsäädännön määrittelemässä käsittelyssä. Lopputulosta on vaikea ennustaa, mutta tulevaa käsittelyprosessia ja yhteiskunnallista keskustelua selkeyttää ainakin se, että kaksi kuntaa on ainutlaatuisella tavalla sitoutunut loppusijoitukseen. Möröstä on tullut mahdollisuus.

Kokonaan en ole kuitenkaan saunomisen yhteydessä katkaissut yhteyttä ulkoiseen informaatioon. Tavakseni on nimittäin muodostunut ottaa löylyhuoneeseen viihdyttävää luettavaa, ja matkailualan lehdet sopivat tähän tarkoitukseen mainiosti.  Saunan lämmössä, keskellä talven hyytäviä pakkasia on helppo päästä palmumaisemiin suuntautuvan loman suunnittelussa sopivaan mielentilaan ja tunnelmaan.

Makaan siis lauteilla, luen ja uneksin. Harmikseni havaitsen jossain vaiheessa tätä kuumaksi käyvää nautiskelua, että laadukkaasti tuotetusta matkailulehdestä on käsissäni pian vain kasoittain irtoavia lehtiä. Syynä ilmiöön on lehden sidonnassa käytetyn liiman sulaminen löylyhuoneen lämmössä. Manaan ”suunnitteluvirhettä”, sillä lämpövaikutusta ei ole liiman koostumuksessa otettu huomioon. Mieltä ja kehoa lämmittävään lukuharrastukseen on tullut yllättävä takaisku.

Voimakkaat lämpötilavaihtelut vaikuttavat suomalaisten toimintoihin toki muuallakin kuin saunassa: Auton tuulilasi saattaa haljeta konepesun yhteydessä kovilla pakkasilla eikä kesämökin muurikaan kestä rajua lämmitystä ilman saumojen rakoilua.

Myös käytetyn ydinpolttoaineen loppusijoituksessa lämpövaikutus on otettava huomioon. Reaktorista poiston jälkeen polttoainenippu tuottaa vielä pitkään lämpöä ja säteilee voimakkaasti. Vesialtaissa tapahtuvan välivarastoinnin aikana polttoaineen lämmöntuotto laskee ja säteily vaimenee.

Kun loppusijoituksen aika koittaa ja polttoaineniput ovat jäähtyneet vähintään 20 vuotta, ne pakataan kuparikuorisiin metallikapseleihin. Tällöin neljä tai12 nippua sisältävä kapseli tuottaa lämpöä enimmillään lähes kahden kilowatin eli auton sisätilan lämmittimen verran.

Riittävällä jäähdytysajalla varmistutaan suunnitteluvaatimusten mukaisesti siitä, että kapselin pintalämpötila ei nouse loppusijoituksen aikana + 100 °C lämpötilaa korkeammaksi. Tätä korkeampi lämpötila voi heikentää kapselia ympäröivän bentoniitin paisuntaominaisuuksia ja lisätä sen vedenjohtavuutta.

Käytetyn ydinpolttoaineen lämmöntuotto on keskeinen loppusijoitustilojen suunnittelua, kuten esimerkiksi kallioon sijoitettavien kapselien keskinäistä etäisyyttä määrittävä tekijä. Riittävän jäähdytyksen ohella loppusijoituskonseptin yksityiskohtainen suunnittelu takaa sen, että polttoaineen lämpövaikutus on hallittavissa.

Omaan saunaharrastukseeni liittyvää ongelmaa en ole ratkaissut löylyhuoneen lämpötilan pudottamisella. Ruotsalaistyyppinen haalea sauna ei innosta ja siksi olen siirtynyt saunalukemisessa nidottuihin lehtiin ja sidottuihin kirjoihin. Ne pysyvät koossa korkeassakin lämmössä.

Joitakin vuosia sitten Saksassa päätettiin luopua käytetyn ydinpolttoaineen jälleenkäsittelystä. Metallisia polttoainenippuja on lähetetty 2000 -luvulle saakka Ranskan La Haguen laitokselle jälleenkäsiteltäväksi ja joitakin eriä mm. Britannian Sellafieldiin. Sekaoksidipolttoaineessa hyödynnettävän plutoniumin lisäksi Saksa on vastaanottanut lasitetun jälleenkäsittelyjätteen, joka on kuljetettu Gorlebenin keskitettyyn välivarastoon odottamaan loppusijoitusta. Viimeisen ydinjätekuljetuksen on määrä tapahtua Ranskasta ensi vuonna. Sen jälkeen on pienempiä määriä jälleenkäsittelyjätettä tulossa Saksaan vuosikymmenen puolivälissä Sellafieldin laitokselta Britanniasta.

Ydinjätteen kuljetukset ovat äärimmäisen turvallisia. Jos näin ei olisi, tuskinpa tuhannet ihmiset hakeutuisivat jätekontteja kuljettavien junien läheisyyteen. Omassa tiedossani ei ole maailmalta yhtään sellaista tapausta, jossa onnettomuuden seurauksena kuljetussäiliöistä olisi päässyt vapautumaan ympäristöön radioaktiivisia aineita. Käytännössä kuljetussäiliö kestää kaikki kuviteltavissa olevat onnettomuustilanteet.

Kun ydinjätteen kuljetukset ovat niin turvallisia, miksi niitä vastustetaan?

Ehkäpä syy on siinä, että kuljetusten blokkaaminen takaa varman ja laajan mediajulkisuuden. Toisekseen väestömäärät ovat keski-euroopassa sitä luokkaa, että asian kuin toisenkin vastustamiseen riittää useimmiten tuhatmäärin ihmisiä.

Voisiko keski-europpalainen hurmoshenki olla vastaavassa laajuudessa mahdollista myös meillä Suomessa?

Epäilen. Pieni kansa on yksituumaisempi, kuin hallinnollisesti sirpaloituneen liittovaltion 80 miljoonaa asukasta. Meillä ydinjätehuoltoon ja loppusijoitukseen on sitä paitsi sitouduttu viranomaisten, poliitikkojen ja voimayhtiöiden taholta aivan eri tavalla kuin Saksassa, jossa loppusijoitustutkimukset keskeytettiin Gorlebenissa kymmeneksi vuodeksi.

Suomessa ydinjätekuljetukset alkavat nykysuunnitelmien mukaan 2020-luvulla, kun Olkiluodon loppusijoituslaitos aloittaa toimintansa. Ensisijaisena vaihtoehtona on kuljettaa käytetty ydinpolttoaine Loviisasta Olkiluotoon maanteitse. Raumalle suuntaavan kannattaa ajaa tuolloin Turun kautta, sillä valtatie 2:lla voi liikenne jonoutua neljä kertaa vuoden aikana. Käytettyä ydinpolttoainetta kuljettavan ajoneuvon keskinopeus on vain 35 kilometriä tunnissa. 

Obaman virkakauden alussa Yucca-vuoren hanke jäädytettiin saman tien. Tästä huolimatta NRC:n on ollut pakko jatkaa rakentamislupahakemuksen tarkastamista ja pitää luvitusta muodollisesti “hengissä”. Näin vältytään voimayhtiöiden uhkaamilta lakisyytteiltä – onhan Yucca-projektiin ehditty käyttää jo huikeat 13 miljardia dollaria! Sittemmin DoE on tehnyt aloitteen rakentamislupahakemuksen peruuttamiseksi, mutta tähän tuskin suostutaan voimayhtiöiden korvausvaatimusten pelossa. Korkea-aktiiviisen ydinjätteen ja käytetyn ydinpolttoaineen loppusijoitushanke on ajautunut USA:ssa umpikujaan, josta kukaan ei tiedä ulospääsyä. Tiekartan laatimiseksi Obama nimitti virkakautensa alussa asiantuntijaryhmän (Blue Ribbon Commission), jonka edustajia tapasin hiljattain ryhmän tutustuessa ydinjätehuoltoon ja Posivaan Suomen vierailullaan. Komission tehtävänä on selvittää, miten “USA:ssa voidaan toteuttaa korkea-aktiivisen ydinjätteen loppusijoitus yhdessä tai useammassa paikassa tavalla, joka on teknisesti, poliittisesti ja sosiaalisesti hyväksyttävä”. Komission väliraportin tulisi valmistua ensi kesänä, loppuraportin marraskuussa 2012.

Tällä hetkellä korkea-aktiivista jätettä on varastoitu 121 paikassa ja 39 osavaltiossa, joten useamman loppusijoituspaikan rakentaminen USA:han voi olla teknisesti perusteltua. Varmaan kuitenkin on, että Yucca Mountain ei kuulu loppusijoitusehdokkaiden joukkoon Obaman valtakaudella. Sen takaavat Nevadan osavaltiolle annetut vaalilupaukset vuoteen 2012 saakka. Silloin järjestetään USA:ssa presidentinvaalit.

Öljyntuotanto on hiilen ja maakaasun ohella keskeisin ihmisuhrien aiheuttaja energiantuotannossa maailmalla. Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö OECD julkisti syyskuussa tutkimusraportin, jossa tarkastellaan eri energiantuotantomuotojen riskejä raaka-aineen hankintaketjusta tuotantovaiheeseen. Tutkimusraportin tarkastelu rajautuu vuosille 1969–2000, joten myös Tshernobylin ydinlaitosonnettomuus on tarkastelussa mukana. Se ei kuitenkaan nosta ydinvoiman aiheuttamaa kuolleisuusriskiä lähellekään muiden energiantuotantomuotojen riskiä. Yllättävää sen sijaan on se, että tarkastelujaksolla korkeimman kuolleisuuden on aiheuttanut vesivoima. Vuonna 1975 tapahtunut Banqiao/Shimantonin voimalaitospadon murtuminen Kiinassa aiheutti noin 30 000 ihmisen menehtymisen. Vastaavasti Tshernobylin ydinvoimalaitosonnettomuuden aiheuttamien välittömien kuolonuhrien määräksi on tilastoitu 31 henkilöä. Ydinvoima on muista energiantuotantomuodoista kuitenkin poikkeava säteilyn aiheuttamien piilevien pitkäaikaisvaikutusten takia. Niitä ei edellä mainittu vertailu ota huomioon.

Mikä siis lienee Tshernobylin onnettomuuden aiheuttamien kuolemantapausten “oikea” määrä, kun tulevaisuuteen ennustetut kuolemantapaukset otetaan huomioon? Tuskinpa sitä kukaan pystyy koskaan osoittamaan, mutta OECD:n raportissa on arvioitu Tshernobylin onnettomuuden aiheuttamien latenttien kuolemantapausten määrän 70 vuoden aikana vaihtelevan 9 000-30 000 välillä. Käytännössä syöpätapausten osoittaminen onnettomuudesta aiheutuviksi on kuitenkin vaikeaa, koska muita syöpää aiheuttavia ympäristötekijöitä on paljon. Esimerkiksi taustasäteilyn arvioidaan aiheutuvan globaalissa mittakaavassa 70 vuoden aikana 1500-kertaisen kuolleisuuden Tshernobylin onnettomuuteen verrattuna. Tällainen suhteellistaminen ei välttämättä lohduta, koska luonnon taustasäteily koetaan ikään kuin väistämättömänä riskinä, joka täytyy hyväksyä. Toisaalta ihmisen tuottamia riskejä pitää pystyä hallitsemaan.

OECD:n tekemän vertailun perusteella ydinvoiman riskit jäävät selvästi muiden energiantuotantomuotojen riskejä pienemmiksi. Johtopäätöstä selittää se, että välittömiä kuolemantapauksia aiheuttaneita ydinvoimalaitosonnettomuuksia ei Tshernobylin lisäksi ole tapahtunut.

Entä jos tarkasteluun otetaan todennäköisyyslaskentaan perustuva arvio ydinvoimalaitosonnettomuudesta ja sen seurauksista mukaan lukien latentti kuolleisuus? Muuttaako se kenties ydinvoiman paikkaa energiantuotantomuotojen riskikartalla?

OECD:n tulosten mukaan länsimaisen reaktorin aiheuttama yli 100 hengen latentti kuolleisuusriski on kymmenesosa tai vähemmän öljyyn, kaasun tai hiileen perustuvan energiantuotannon välittömästä yli 100 hengen kuolleisuusriskistä.

OECD:n raportin sanoma on siis selvä: ydinvoima on muita energiantuotantomuotoja riskittömämpää, vieläpä silloinkin, kun mahdollisen onnettomuuden pitkäaikaisvaikutukset otetaan huomioon.

Tilastoilla ja todennäköisyyksillä on kuitenkin vaikea vakuuttaa riskeistä huolestuneita kansalaisia. Öljyntuotantoon liittyvät riskit on helpompi hyväksyä, koska öljyn hyöty ja välttämättömyys on konkreettisesti mitattavissa polttoainepistoolin varressa jokaisella huoltoasemakäynnillä. Sen sijaan ydinsähköön kansalaisella ei synny arkipäivän riippuvuutta tai hyötysuhdetta. Töpselistä on tarjolla loputtomasti sähköä eikä sen alkuperää pysty kukaan tunnistamaan.

Muistan, kuinka Airilla oli tapana lukea ja lopuksi myös analysoida parhaat aineet koko luokan kuullen. Ja niinhän siinä sitten kävi, että Airi Mikon tekstiin ihastuneena luki meille tarinan, joka pyörii ajatuksissani elämän hallinnan yksinkertaisena ohjeena edelleenkin.

Tuohon aikaan media vyörytti globaaliuhkina ydinsodan ja asevarustelun, ja televisio visualisoi kolmannen maailman ongelman nälkiintyneissä Afrikan lapsissa.

Tänä päivänä painitaan uusien ongelmien kanssa. Ilmastomuutos on uhka, joka sulattaa napajäätiköt, hautaa valtameren saaret ja aavikoittaa maat. Globaaleja toimenpiteitä mietitään ja torjuntaa tehostetaan.

Yhteistä ihmisen ajalle on se, että epävarmuudessa eletään. Ehkä erona aikaisempaan on kuitenkin vastuun − erityisesti ympäristövastuun − korostuminen kaikissa ihmisen toiminnoissa.

Eurooppalaisen ihmisen vastuuntunto näkyy paitsi ilmastomuutoksen torjunnassa, myös puhuttaessa radioaktiivisesta jätteestä.

Valtaosa eurooppalaisista on nimittäin sitä mieltä, että kunkin maan on huolehdittava omista ydinjätteistään eikä jätteiden siirtoa toisen maan huoleksi ja huolehdittavaksi hyväksytä.

Yhtä mieltä me eurooppalaiset olemme myös siinä, että vastuuta ydinjätteestä ei pidä jättää tuleville sukupolville. Pelkästään parempia aikoja odottamalla mitään ei tapahdu. Tuleville sukupolville tulee toki jättää mahdollisuus arvioida tekemiämme ratkaisuja ja niiden järkevyyttä tulevan tietämyksen valossa.

Kun käytetyn ydinpolttoaineen huollossa etsitään ihmisen ja luonnon kannalta kestävää ratkaisua, tavoitteena on tietysti riskien minimointi ja toteutuksen ehdoton turvallisuus. Pelkkä välivarastointiin tyytyminen ei ole riittävää riskien minimointia pitkällä aikavälillä.

Toisaalta on myös niin, että epävarmuuden täydelliseen poistamiseen ei riitä mikään tekniikka eikä mikään ratkaisu. Ja silloin tullaan siihen, mistä luokkatoverini Mikko jo kauan sitten kirjoitti ja mitä opettajani Airi peräänkuulutti: tavallisen ihmisen onnellista elämää epävarmuuden, uhkien ja ikävien uutisten maailmassa − arkipäivän elämäntaitoa.

Myös tekniikan ja tieteen saavutuksista voimme olla ylpeitä. Nokian puhelin on maailmankuulu ja Rapalan uistin pyytää maailman merillä ja muillakin vesillä.

Suomalaisissa menestystarinoissa riittää kertomista, ja yhteistä niille on, että moninaisissa askareissamme haluamme yksinkertaisesti olla maailman parhaita – maailmanmestareita. Kulta voitetaan, mutta hopea hävitään. Kilpailutilanteessa kukaan ei lähde tavoittelemaan toista tai kolmatta sijaa.

Käytetyn ydinpolttoaineen loppusijoituksessa perinteinen kilpailufilosofia ei näytä kuitenkaan toimivan. Ensimmäisiä ei haluta olla, hopeastakaan ei olisi niin väliä ja pistesijakin tuntuisi tyydyttävän.

Ydinjätekeskusteluissa kumpuaakin toistuvasti kysymys: ei kai me olla ensimmäisiä, eihän?

Loppusijoitussuunnitelmien pitkistä aikajänteistä johtuen ykköstilan osoittaminen on vaikeaa ja maakohtainen edistyminen loppusijoituksen eri osa-alueilla onkin erilaista. Suomi kuuluu kiistämättä ydinjätehuollon kärkimaihin, mutta esimerkiksi Ruotsissa ollaan pitkään oltu edellä loppusijoitustekniikkaan liittyvässä tutkimus- ja kehitystyössä. Meillä vahvin osaaminen liittyy kallioperätutkimuksiin ja tähän liittyen on kehitetty teknisiä innovaatioita muun muassa alhaisten kalliovesivirtausten mittaamiseen ja paineenalaisten näytteiden keräämiseen satojen metrien syvyyksistä.

Loppusijoitukseen liittyvää erilaista osaamista Ruotsissa ja Suomessa on osattu hyödyntää jo pitkään. Ruotsin SKB:n (Svensk Kärnbränslehantering Ab) ja Posiva solmivat ensimmäisen yhteistyötä määrittelevän sopimuksen vuonna 2001. Nyt kumpikin yhtiö on valmistautumassa loppusijoituslaitoksen rakentamislupahakemuksen jättämiseen, SKB kuluvan vuoden loppuun mennessä, Posiva vuonna 2012. Loppusijoittaminen aloittamisessa Posiva tähtää vuoteen 2020, SKB:n aikataulu näyttää viittaavan myöhempään, vuosille 2023–2024.

Perinteisesti Ruotsi on ollut meitä edellä monissa asioissa. Jääkiekossa ei ole ollut mitään katkerampaa kuin hävitä kulta Ruotsille eikä toisaalta mitään sen makeampaa kuin sen voittaminen. Toki muitakin esimerkkejä Ruotsin etevämmyydestä löytyy kuin jääkiekosta, vaikka erot siinä ovat jo tasoittuneet. Ruotsin mallista on meille aikoinaan omaksuttu keskiolut, peruskoulu ja vesioikeudet. Ne jakavat mielipiteitä kuten loppusijoitus. Senkin perusratkaisu on Ruotsista peräisin.

Kun ajatellaan ihmisen kulttuurihistoriaa taaksepäin, niin satojen tai jopa muutaman tuhannen vuoden aikajänteellä tiedon säilyttäminen tuntuu mahdolliselta. Jos tieto paikasta ja loppusijoitetusta jätteestä aikaa myötä kuitenkin katoaa, olisiko sillä merkitystä maan päällä elävien kannalta?

Henkilökohtaisesti minun on vaikea kuvitella, että yli 400 metrin syvyyteen sijoitettuihin loppusijoituskapseleihin voisi törmätä sattumalta. Vielä vaikeampaa on kuvitella tilannetta, jossa yli 20 tonnia painavaa kapseli saataisiin sattuman kaupalla irrotettua tunnelin pohjaan poratusta 8 metriä syvästä reiästä, jossa kapselia ympäröi tiiviis bentoniittisavi. Mahdotonta se ei ole, mutta silloin tunkeutujalle täytyisi olla käytössään tieto- taito, tekniikka ja tarvittavat resurssit. Näiden reunaehtojen vallitessa on vaikea kuvitella, että tunkeutujalla ei olisi tietoa siitä, mitä kallion syvyyksiin on sijoitettu.

Jos näin kuitenkin kävisi ja loppusijotustiloihin tunkeuduttaisiin, esim. muutaman tuhannen vuoden kuluttua, niin mitkä olisivat seuraukset?

Loppusijoitustiloihin tunkeutuminen ei sinällään johtaisi terveysriskeihin, koska “ylimääräistä” säteilyä ei tunneleissa ole edes loppusijoitushetkellä. Tunnelin pohjiin porattuihin reikiin sijoitettujen kapselien päällä on kaksi metriä bentoniittia, joka vaimentaa säteilyn. Mikäli kapseli nostettaisiin reiästä 1000 vuoden kuluttua, kapselin “halaamisesta” saisi 0,4 mSv:n annoksen tunnissa. Säteilytyöntekijän sallittu vuosiannosraja, 20 mSv, ylittyisi loppusijoituskapselin läheisyydessä 50 tunnissa. Säteilylle turvalliselle määrälle ei ole kynnysarvoa, mutta välitöntä terveysriskiä ei kapselin säteilystä aiheutuisi. Paljaasta polttoainenipusta saatava säteilyannos olisi tietenkin suurempi, virtauskanavan pinnassa annosnopeus on tuon mainitun tuhannen vuoden jälkeen lähes 8 mSv tunnissa. Se vastaa suomalaisen keskimäärin kahden vuoden aikana eri lähteistä saamaa säteilyannosta.

Läpitunkeva säteily ei ole varsinaisesti syy polttoaineen loppusijoittamiselle syvälle kallioon. Säteily vaimenee varsin nopeasti, joten terveysriskit liittyvät lähinnä siihen, että polttoaineesta vapautuisi radionuklideja ihmisen elinympäristöön pitkien ajanjaksojen kuluessa. Kun turvallisuuden lähtökohtana on se, että loppusijoituksesta aiheutuvat säteilyvaikutukset eivät saa olla suurempia kuin luonnon radioaktiivista aineista aiheutuvat vaikutukset, vain kallioperä voi taata riittävän ennustettavat ja vakaat olosuhteet polttoaineen teknisille vapautumisesteille pitkillä aikaväleillä.