Reilu kymmenen vuotta sitten ydinteollisuus esitti faktana, että Olkiluoto 3:n kokoisen laitoksen rakentaminen maksaisi noin 1,5 miljardia euroa. Kun TVO haki lupaa viidennen reaktorin rakentamiseen, se arvioi hinnaksi 2,5 miljardia. Sopimushinta ei ollut hirveän kaukana: 3 miljardia.

Sitten ydinvoimateollisuus sai ensimmäisen kosketuksen todellisuuteen sitten Tsernobylin onnettomuuden. Rakentaminen osoittautui huomattavasti vaikeammaksi ja kalliimmaksi, ja nyt Olkiluoto 3 arvioidaan vähintään 5,5 miljardin hintaiseksi; maailman seitsemänneksi kalleimmaksi objektiksi. Laskun maksaja ei ole vielä selvillä, mutta vaihtoehdot ovat: ranskalaiset veronmaksajat, suomalaiset sähkönkäyttäjät ja suomalaiset veronmaksajat.

Ydinvoimahankkeiden kustannusten moninkertaistuminen on sääntö eikä poikkeus. Tästä on tullut ydinvoimayhtiöille kuitenkin ongelma vasta nyt, kun sähkömarkkinoiden vapauttamisen myötä yhtiöillä ei ole enää rajatonta pääsyä sähkön käyttäjien ja veronmaksajien kukkaroille.

Olkiluoto 3:n kokoisen reaktorin hinta olisi nykyään noin 8 miljardia euroa. Sekä suomalaiset ydinvoimayhtiöt, että kansainväliset järjestöt markkinoivat ydinvoimaa kuitenkin edelleen poskettoman alhaisilla kustannusarvioilla. Esim. Kansainvälisen energiajärjestön IEA:n yhdessä ydinvoimajärjestö NEA:n kanssa julkaisemat kustannusarviot lähtevät siitä, että Olkiluoto 3:n kokoinen reaktori maksaa 3,5-5,5 miljardia euroa – noin puolet todellisuudesta.

Mitä väliä tällä sitten on, itsehän ydinvoimayhtiöt hautansa kaivavat?

Ensinnäkin energiapolitiikan perustaminen ydinvoiman lisärakentamisen varaan olisi riski sähkön käyttäjille, veronmaksajille ja energiahuollolle. Yksikään kolmesta ydinvoimalupaa hakevasta yhtiöstä ei ole pyytänyt sitovia tarjouksia ydinvoimalasta, saati tehnyt investointipäätöstä.

Vaikka eduskunta toimisi suomalaisten enemmistön tahdon vastaisesti ja myöntäisi luvan uudelle ydinreaktorille, se voi hyvin jäädä tilaamatta, kun hintalappu ja muut toimitusehdot selviävät. Tämä merkitsee epävarmuutta sähkön käyttäjille ja lisäviivettä turvallisten energiaratkaisujen käyttöönottoon. Toinen vaihtoehto on, että kun energiapolitiikka on hirtetty tarpeeksi tiukasti ydinvoimaan, aletaan ydinvoiman rakentajille myöntää mittavia julkisia tukia, kuten Yhdysvalloissa on jo tapahtunut ja Iso-Britanniassa on tapahtumassa.

Toiseksi epärealistiset kustannusarviot varmistavat, että Olkiluoto 3:n ongelmat toistuisivat. Greenpeacen näkemyksen mukaan tämä on johtanut tinkimiseen alihankkijoiden pätevyysvaatimuksista sekä kasvattanut riskiä siitä, että reaktorin laatuvirheitä jää havaitsematta.

Kolmanneksi ydinvoimalat ovat, samoin kuin pankit, liian suuria kaatumaan – toisaalta siksi, että ydinvoimalat ovat suuria yksiköitä; toisaalta siksi, että jonkun on otettava vastuu niiden purkamisesta ja jätteistä. Jos ydinvoimayhtiö joutuu taloudellisiin vaikeuksiin seuraavien 120 vuoden aikana, valtion, eli sinun ja minun, on tultava hätiin. Esim. Iso-Britanniassa ydinvoimateollisuuden pelastaminen ahdingosta on maksanut veronmaksajille yli 10 miljardia euroa. TVO riitelee nyt kolmesta miljardista eurosta kansainvälisessä välimiestuomioistuimessa. Jos summa tulee TVO:n maksettavaksi, riittääkö yrityksen kantokyky edes näiden tappioiden kattamiseen, saati uuteen reaktorihankkeeseen? Todennäköisin ratkaisu olisi Olkiluoto 3:n kansallistaminen valtionyhtiö Fortumin suojiin. Puhe yksityisestä investoinnista, jonka riskit kantaisivat sijoittajat, on täyttä puppua. Voitot ovat yksityisiä, mutta riski on yhteinen.

Lopuksi ydinvoimayhtiöiden katteettoman optimistiset kustannusarviot palvelevat myös poliittista tarkoitusta: ne saavat uusiutuvat energialähteet näyttämään vertailussa toivottoman kalliilta ratkaisulta. Niin kauan kuin yhtiöt keskittyvät ydinvoimalupien tavoitteluun, niiden koko vaikutusvalta ja markkinointibudjetti valjastetaan toitottamaan turvallisten energiaratkaisujen riittämättömyyttä ja ydinvoiman välttämättömyyttä. Näin varmistetaan myös, että Suomi jää osattomaksi uusiutuvan energian läpimurron mukanaan tuomista liiketoimintamahdollisuuksista ja työpaikoista.

Energiansäästö on aina halvempaa kuin tuotanto. Ainakaan dramaattisesti ydinvoimaa kalliimpia turvalliset energiaratkaisut eivät ole; vuosikymmenen aikajänteellä ne osoittautuvat mitä todennäköisimmin kannattavammiksi. Ruotsiin rakennettavan jättituulipuiston arvioidaan maksavan kuusi miljardia euroa, jos sähköntuotanto on 12 TWh. Saman verran sähköä tuottava ydinvoimala maksaa nykyään noin 7-8 miljardia euroa. Ydinvoimalan laskua taas maksetaan kymmenien tuhansien vuosien ajan radioaktiivisen saastumisen muodossa.

Yksi foorumin ensimmäisiä tehtäviä oli pohjustaa komission esitystä EU:n ydinturvallisuusdirektiiviksi. Ympäristöjärjestöjen lähtökohtana on, että ydinturvallisuuslainsäädännön yhtenäistäminen ja valvonnan tehostaminen on hyvä asia, mutta se ei saa johtaa siihen, että tiukempaa linjaa vetäviä maita painostetaan laskemaan vaatimustasoaan unionin asettamalle minimitasolle. Greenpeacen vaatimuksesta foorumin päätelmiin kirjattiin kahdessa eri kokouksessa, että se tukee Euroopan-laajuisten ydinturvallisuusohjeiden käyttöönottoa vain, jos ne pohjautuvat parhaan saatavilla olevan teknologian (BAT) ja parhaan hallinnollisen käytännön (BRP) periaatteille.

Greenpeace vaati myös, että ydinturvaviranomaisten poliittista riippumattomuutta korostettaessa on tehostettava niiden vastuuta ja valvontaa. Jos ydinturvallisuuden valvontaa ei voimisteta EU:n tasolla, heikkojen ydinturvallisuusviranomaisten olisi direktiivin ansiosta entistä helpompi vedota riippumattomuuteensa.
 
Ydinturvallisuusviranomaisten valvonnan ja vastuun puute ovat mahdollistaneet esim. seuraavien
reaktorihankkeiden hyväksymisen Euroopassa:
•   Slovakian Mochovce, josta puuttuu reaktorin toinen suojarakennus.
•   Romanian Cernavoda, jossa Tshernobyl-reaktorin tapaan jäähdytysaineen menetys johtaa
ydinreaktion kiihtymiseen (ns. positiivinen aukkokerroin). Esim. Yhdysvalloissa ja
useimmissa Euroopan maissa tällaisten reaktorien rakentaminen ei ole sallittua.
•   Maanjäristysalueilla sijaitsevat Belene Bulgariassa ja Krsko Sloveniassa.

Kuinka ollakaan, muutamaa kuukautta myöhemmin kommentoitavanani oli komission direktiiviesitys, joka perustui ydinturvallisuusmääräysten globaaliin minimitasoon ja ydinturvallisuusviranomaisten vapauteen ilman valvontaa. Komissio väitti esityksensä perusteluissa, että ENEF tukee ydinturvallisuuslainsäädännön harmonisointia tältä pohjalta. Lisäksi ydinvoimasektorin avoimuudesta ja turvallisuustasosta annettiin äärimmäisen ruusuinen kuva vastoin esittämäämme todistusaineistoa. Kovalla työllä aikaan saatuja johtopäätöksiä ei ainoastaan jätetty huomiotta vaan siteerattiin tarkoituksellisesti väärin. Viimeistään tällöin kävi selväksi, että ENEF:in ei ollut tarkoitus tarttua tabuihin, vaan auttaa komissiota ydinvoiman viherpesussa sekä toimia komission esitysten kumileimasimena.

Ympäristöjärjestöjen mukanaolo ainoastaan antoi komissiolle mahdollisuuden väittää, että foorumi edusti laajasti yhteiskunnan eri tahoja. Ainoa vaihtoehto oli erota foorumista.

Euroopan komissio tarvinnee kumileimasintaan seuraavan kerran, kun se esittää direktiiviä korkea-aktiivisen ydinjätteen hautaamisesta. Komission oma tutkimuskeskus tuotti jo raportin, jossa se listasi kymmeniä avoimia kysymyksiä ydinjätteen geologiseen loppusijoitukseen liittyen ja mitätöi ne kaikki toteamalla, että “asiantuntijamielipide vaikuttaa olevan kallistumassa siihen suuntaan, että” tai “viimeisin tieteellinen näyttö antaa viitteitä siitä, että”. Julkisia lähteitä näille väitteille ei juuri esitetty. Tästä huolimatta Suomen ja Ruotsin suunnittelema loppusijoitus kovaan kivilajiin ja märkiin olosuhteisiin näyttäytyy raportissa selvästi huonoimpana vaihtoehtona. Komission raportti julkistettiin viikko sen jälkeen, kun Ruotsin Kuninkaallisen teknillisen korkeakoulun tutkijoiden uusi artikkeli asetti koko loppusijoitussuunnitelman kyseenalaiseksi.

Jotta Greenpeace tai jokin muu ympäristöjärjestö voisi osallistua foorumin työskentelyyn uudestaan, täytyisi puheenjohtajistoon vähintäänkin saada joku ydinvoimaan neutraalisti tai kriittisesti suhtautuva maa, ydinvoimayhtiöiden vaikutusvaltaa täytyisi vähentää ja puolueettomien tai kriittisten asiantuntijoiden vaikutusvaltaa puolestaan lisätä. Euroopan komission kanssa täytyisi sopia, että se hyväksyttää foorumilla tavan, jolla se siteeraa foorumin päätelmiä tuottamissaan dokumenteissa. Epäilen suuresti, että tähän löytyy valmiutta. Ydinvoimaan liittyvistä myyteistä ja tabuista keskustelemme jatkossakin mielellämme.